Segregaation selitykset
Segregaatiolle on historiallisia, ekologisia, ekonomisia, demografisia ja poliittisia selityksiä. Historiallisen selityksen mukaan segregaatio on tapahtunut teollistumisen vuoksi ja 1960-luvun suburbanisaation eli lähiöistumisen vuoksi. Ekologisen mallin (esim Burgess 1925) mukaan segregaatio on kehämäistä sosiaaliryhmien mukaan siten, että köyhimmät asuivat tiiviisti lähellä keskustaa (Loop) ja hyväosaisimmat väljästi kaukana keskustaa. Alkuperäisen ekologisen teorian mukaan kalleimmat asunnot sijaitsevat kauempana keskustasta, jolloin voidaan panostaa isompiin ja paremmin varusteltuihin taloihin. Tämä teoria on kuitenkin osoitettu kaupunkien myöhemmässä kehityksessä vääräksi ja on todettu, että segregaatiota selittää ennemminkin kaupunkien historiallinen kehitys; vanhimmat ja huonokuntoisimmat talot sijaitsevat lähimpänä keskustaa ja uusimmat ja hyväkuntoisimmat talot kauimpana. Demografiset selitykset pohjautuvat siihen, että ihmisillä on tapana pysyä samalla asuinalueella. Nuoret muuttavat suhteellisen usein mutta perheellistyessä ihmiset alkavat jäädä asuinalueelle eläköitymiseen saakka. Tämän vuoksi vanhimpiin kaupunginosiin syntyy vanhusvaltaista asumista ja uusimpiin lapsiperheitä. (Andersen 2003, 17-19). Tämä on nähtävissä esimerkiksi Tampereen Kalevassa, yhdessä Tampereen vanhimmista lähiöistä, jossa asuu nykyään pääasiassa vanhuksia ja opiskelijoita, ja tämän vuoksi alueen tulotaso on yksi Tampereen alhaisimmista (Taloussanomat 2011).
Asuntopolitiikalla on myös suuri merkitys segregaatiolle. Usein ns sosiaalisen asumisen asuntoja on rakennettu vähemmän houkutteleville kaupunginosille ja korkeatasoisia omistusasuntoja houkutteleviin paikkoihin. Tämä pohjautuu kaavoitukseen ja kaupunkien asuntotarpeeseen. Jos sosiaalisia asuntoja on vähän, niin pitkien jonojen vuoksi vain kaikkein huono-osaisimmat saavat asunnon, koska heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin jonottaa ja odottaa. Segregaatiota tapahtuu myös asuntomarkkinoiden diskriminaation vuoksi. Kaikkein konkreettisimmin tämä näkyy siten, että vuokranantajat eivät halua vuokrata asuntoa toimeentulotukea saavalle tai etniseen vähemmistöön kuuluvalle (Andersen 2003, 19-23).
Urbaani rappeutuminen ja gentrifigaatio
Urbaani rappeutuminen (urban decay) on myös yksi keskeinen segregaation aspekti. Urbaanissa rappeutumisessa tietyt kaupunginosat rapistuvat, äärimmillään suurin osan asunnoista lopulta jopa asuinkelvottomiksi. Tämän katsotaan johtuvan muun muassa sosiaalisten asuntojen yksityistämisestä, kysynnän laskusta, naapurustosta. Sosiaalisten asuntojen yksityistäminen hankkeita on ollut Iso-Britanniassa esimerkiksi Right to Buy 1980-luvulla. Suomessa sosiaalisia asuntoja ARA on vasta hiljattain alkanut yksityistämään, mutta silloinkin hyvin vähän ja tiukasti. Vuonna 1980 Iso-Britanniassa oli 6,5 miljoonaa kunnan vuokra-asuntoa, mutta vuoteen 2004 mennessä vuokra-asuntoja oli alle 4 miljoonaa yksityistämisen vuoksi. Yksityistämisen seurauksena hyväosaisimmat pystyivät ostamaan parhaita asuntoja jättäen vuokra-asuntoihin asumaan vain kaikkein huono-osaisimmat ja huonoimmat asunnot (Leeds Tenants Federation 2006). Vuonna 1988 tehdyn lain vuoksi Iso-Britanniaan ei rakenneta enää kunnan vuokra-asuntoja (council housing) vaan sosiaalisesta asumisesta vastaavat yksityiset voittoa tuottamattomat asumisyhdistykset (housing associations), joiden tarkoitus on tarjota edullista sosiaalista asumista. Niiden itsenäisyydestä huolimatta asumisyhdistyksiä säätelee ja rahoittaa valtio.
Yksityistämisen seurauksena sosiaaliset asunnot alkoivat keskittyä enenemissä määrin ja sosiaalisista asunnoista alettiin rakentaa yhä isompia kokonaisuuksia – jopa yhdessä toisen asumisyhdistyksen kanssa. Tämä toi kustannustehokkuutta, mutta myös ennen kaikkea huono-osaisuuden keskittymistä yhdelle alueelle. Nykyään jopa 50 prosenttia sosiaalisissa vuokra-asunnoissa asuvista on yli 65 –vuotiaita Iso-Britanniassa. Lähes kaikki uudet asukkaat ovat 16-29 –vuotiaita, joilla on pieniä lapsia.73 prosenttia sosiaalisissa asunnoissa asuvista saa asumistukea ja 21 prosenttia on yksinhuoltajia (Leeds Tenants Federation 2006). Sosiaalisten asuntojen yksityistäminen on myös aiheuttanut sen, että kaikilla omistajilla ei ole varaa kunnostaa asuntoa, joten se rappeutuu. Toisaalta yksityiset asumisyhdistyksetkään eivät usein koe tarvetta uudistamiselle. Kysynnän laskeminen johtuu usein naapuruston maineesta ja taloudellisesta tilanteesta. Vuokratulojen laskiessa asuntoa ei ole varaa kunnostaa ja toisaalta vuokralaisilla ei ole varaa korkeampaan vuokraan.
Urbaanin rappeutumisen vastakohtana voidaan pitää gentrifigaatiota. Gentrifigaatio on prosessi, jossa keskiluokkaiset ostavat halvalla työväenluokan asuntoja, jotka ovat kokeneet urbaania rappeutumista. ”– gentification is fundamentally a process of class restructuring which is spatially articulated at the neighbourhood level” (Paton ym. 2012, 1476). Gentrifioidut asuinalueet sijaitsevat usein keskustan lähettyvillä. Ostajat ovat usein nuoria keskiluokkaisia naisia, koska yhä suurempi määrä naisista asuu yksin ja kaupungeissa. Lisäksi syynä edullisten asuntojen ostoon on myös usein se, että naiset saavat vähemmän palkkaa ja näin heillä on varaa vain edullisimpiin asuntoihin. Näin ollen nuoria naisia voidaan siis pitää eräänlaisina gentrifigaation moottoreina. Kun useat keskiluokkaiset ostavat ja kunnostavat asuntoja samalta alueelta alue gentrifioituu eli ns. keskiluokkaistuu. Tällöin asuinalueen hinnat nousevat ja perinteinen työväenluokkainen asutus ajetaan ahtaalle (esim Paton 2013).
Syitä gentrifigaatiolle on monia. Kaikkein yleisimmät selitykset ovat rent gap ja uusi keskiluokkainen ideologia (new middle class ideology). Rent gap tarkoittaa sitä, että kiinteistön potentiaalinen arvo ylittää sen nykyisen arvon, jolloin asunnon ostoa voidaan pitää hyvänä sijoituksena. Uusi keskiluokkainen ideologia taas viittaa siihen, että nuorille keskiluokkaisille on kehittynyt boheemi ideologia ikään kuin kapinana vanhempien porvarillisille arvoille. Gentrifigaatiota aiheutti myös ns juppiutuminen, jonka seurauksena keskiluokkaiset nuoret eivät halunneet asua vanhempiensa tavoin lähiöissä vaan lähellä keskustaa (Andersen 2003, 66).
Segregaation ääripäät
Segregaation ääripäinä voidaan pitää slummeja, ghettoja, ns. aidattuja yhteisöjä (gated communities) ja dual city -teoriaa. Slummeissa asuvat kaikkein köyhimmät ja aidatuissa yhteisöissä kaikkein rikkaimmat, jotka kokevat huono-osaisuuden uhkana. Ghetoilla tarkoitetaan huono-osaisten mustien asuinalueita, joita esiintyy etenkin Yhdysvalloissa. Dual city –teorian mukaan kaupunki jakautuu ikään kuin kahteen erilliseen kaupunkiin, esimerkiksi Glasgow’ta on väitetty dual cityksi. Dual city- teorian esitteli Mollenkopf ja Castells vuonna 1991. Heidän mukaan New York on dual city, eli New Yorkissa on ikään kuin kaksi sosiaalisesti jakautunutta kaupunkia, joiden välillä ei tapahdu kommunikaatiota.
Varsinaisia ghettoja ei esiinny Suomessa eikä Iso-Britanniassa vaikkakin etenkin Iso-Britanniassa on melko suuria etnisten vähemmistöjen keskittymiä. Euroopassa segregaatiota tapahtuu rodun sijaan enemmänkin yhteiskuntaluokan kautta. Myöskään varsinaisia slummeja ei ole, mutta etenkin ne asuinalueet, joilla on paljon asuinkelvottomia asuntoja muistuttavat slummeja. Siitä huolimatta, että Euroopassa asuinalueet jakautuvat luokkastatuksen mukaan on kuitenkin melko vaikeaa löytää puhtaasti luokkahomogeenisiä alueita – luokat keskittyvät useimmiten kaupunginosaa pienemmille alueille ja seassa asuu eri luokkia edustavia. Kaikkein homogeenisimpiä ovat uusimmat asuinalueet, joissa on omistusasuntoja; alueelle voi muuttaa vain kun on tietty määrä varallisuutta. Sosiaaliluokalla on myös merkitystä asunnon omistukseen; suurin osa keskiluokkaista perhetaustaa edustavista oli asunnon omistajia kun vastaavasti ei koulutetuista työläisistä alle puolet (Savage ym 2003, 79-80).
Davis (1990) mukaan esimerkiksi Los Angelesiin on syntynyt ns aidattuja yhteisöjä (gated communities), joita hyväosaiset rakentavat (esim: Savage ym 2003, 84). Nämä ovat yksi eristäytymisen äärimuoto ja ne on rakennettu, koska pelätään toisten (the Other) olevan vaaraksi (ecology of fear). ”—is programmed to ensure a seamless continuum of middle-class work, consumption and recreation, without unwonted exposure to Downtown’s working-class street environments” (Davis 1990, 163).
Regeneraatiolla (regeneration) tarkoitetaan: ”.. comprehensive integrated vision and action which leads to the resolution of urban problems which seeks to bring about lasting improment in the economic, physical, social and environmental condition of an area that has been subject to change” (Roberts & Sykes 2000, 17). Regeneraatiolla pyritään siis edistämään sosiaalista sekoittumista, mikä on keskeisessä roolissa kun halutaan ehkäistä sosiospatiaalista eriarvoistumista. Nykyään gentrifigaatiota käytetään myös regeneraation välineenä: keskiluokkaa houkutellaan asumaan työväenluokkaisilla alueilla uusien rakennushankkeiden ja kaavoitusten muodossa.
