Johdanto
Euroopan talous on ollut heikossa tilassa jo useamman vuoden, eikä loppua ole vielä näkyvissä. Yhdysvaltain subprime-lainoihin perustuneen kiinteistökuplan posahtaminen laukaisi ketjureaktion, joka ajoi myös Euroopan talousalueen taantumaan. Talouskasvun romahtamisesta, korkeasta työttömyydestä ja kriisiä seuranneesta talouskurista ovat erityisesti saaneet kärsiä Euroopan heikoimmin suoriutuneet kansantaloudet. Nämä maat, joihin yleensä lasketaan mukaan Portugali, Italia, Kreikka ja Espanja, ovat muodostaneet Euroopan ”periferian”. Periferiamaita on yhdistänyt myös valtioiden raskas velkaantuminen ja budjettien painuminen alijäämäisiksi. Kriisi ei ole vaikuttanut samalla tavalla Euroopan ”ytimen” muodostamiin vahvan talouden maihin, joihin lukeutuu erityisesti Saksa, jonka vaihtotaseen ylijäämä on paisunut valtaviin mittoihin eurokriisiä seuranneina vuosina. Euroopan eriytyminen ytimeen ja periferiaan on vaikuttanut sekä eurokriisin muotoutumiseen että euroalueella harjoitettuun politiikkaan.
Euroopan talousvaikeudet ovat ilmenneet pitkälti euroalueen, eli Euroopan talous- ja rahaliittoon (EMU) kuuluvien, euron käyttöön ottaneiden maiden ongelmina. Yhteinen valuutta otettiin käyttöön aikana, jolloin Euroopan talouden tulevaisuus näytti kirkkaalta. Euron tuli edistää Euroopan integraatiota ja hyödyttää myös periferiamaita. EMU ei kuitenkaan ole lunastanut lupauksiaan. Päinvastoin euro on syventänyt Euroopan sisäistä eriytymiskehitystä ja tuonut oman kontribuutionsa eurokriisin syntymiseen. Euroopan velkakriisin välittömät syyt löytyvät siis sekä euroalueen institutionaalisesta arkkitehtuurista että rahaliittoon kuuluvien maiden talouksien epäsymmetriasta. Toisin sanoen periferiamaiden velkaantumiseen ovat johtaneet Euroopan talous- ja rahaliittoa tukeneet sopimukset, Euroopan keskuspankin rahapolitiikka ja ratkaisevat erot euroalueen maiden työvoimakustannuksissa ja tuottavuudessa, eli sanalla sanoen kilpailukyvyssä.
Velkakriisin juuret ulottuvat kuitenkin vielä syvemmälle aikaan ja tilaan. Euroalueen nykyinen tila tuleekin ymmärrettäväksi ainoastaan suhteessa länsimaisen kapitalismin kehitystä ohjanneisiin rakenteellisiin paineisiin. Toisen maailmansodan jälkeinen kasvukausi, jota luonnehtivat sekä korkea talouskasvu että alhainen työttömyys, tuli päätepisteeseensä 1970-luvun alussa. Yksityisen pääoman investoinnit alkoivat tuottaa suhteellisesti yhä vähemmän voittoja jo 1950-luvulta alkaen ja 1970-luvulle tultaessa voiton suhdeluku oli painunut pohjalukemiin. Voittojen pienentyessä yksityisen sektorin investointihalukkuus hyytyi ja länsimaisen kapitalismin kulta-ajan nopea talouden kasvu taittui. Seuraavien vuosikymmenien alhaisesta talouskasvusta ovat saaneet kärsiä sekä työntekijät, joiden keskuudessa työttömyys yleistyi ja joiden työolot kiristyivät, että valtiot, jotka ovat joutuneet turvautumaan velanottoon veroista kerättyjen tulojen kutistuessa. Valtioden velkaantumisen trendi on lisäksi osa finansialisaationa tunnettua ilmiötä, jolla viitataan finanssialan yhä kasvavaan merkitykseen taloudessa.
Tässä artikkelissa tarkastellaan sekä eurokriisin syitä ja seurauksia että demokratian toteutumisen mahdollisuuksia euroalueella. Keskeiseksi kysymykseksi nousee kapitalismin ja demokratian välinen suhde: voidaanko talous ottaa demokraattisen ohjailun kohteeksi vai asettaako pääoma ehdot poliittiselle päätöksenteolle? Demokratia ymmärretäänkin tässä artikkelissa ei niinkään demokraattisten vaalien tai sananvapauden toteutumisen kannalta, vaan poliittisten vallanpitäjien mahdollisuuksina puuttua talouden toimintaan. Demokratian toteutumisen kannalta on olennaista, että vallanpitäjät pystyvät vastaamaan kansalaisten tarpeisiin myös taloudellisen ohjailun kautta. Mikäli markkinoiden vapaus ei pysty vastaamaan kansalaisten intresseihin, tulisi demokraattisella valtiolla olla tähän kuitenkin mahdollisuus.
Seuraavassa tarkastellaan eurokriisin syitä sekä Euroopan eriytymiskehityksen että euroalueen talouspolitiikan valossa. Analyysi perustuu taloustieteilijä Costas Lapavitsasin ja hänen kollegoidensa tekemiin raportteihin, jotka on julkaistu yksissä kansissa teoksena nimeltä Crisis in the Eurozone (2012). Seuraavaksi eurokriisiä tarkastellaan laajemmassa kontekstissa ja se asetetaan osaksi kapitalismin historiallista kehitystä. 1970-luvulla alkanutta käännettä ovat tarkastelleet sekä yhteiskuntatietelijät Wolfgang Streeck (2014) ja David Harvey (2008) että taloustietelijät Andrew Kliman (2012), Carchedi ja Roberts (2013) ja Costas Lapavitsas (2013). Teksti nojaa näihin kaikkiin kapitalismin uusliberalistisen käänteen ymmärtämiseksi. Lopuksi tarkastellaan demokratian toteutumista 1970-luvun jälkeisessä kapitalismissa erityisesti Streeckin tulkintojen valossa. Analyysin erityisessä fokuksessa on Eurooppa, josta taas kirjoittanut Streeckin lisäksi myös politiikan tutkija Peter Mair (2013). Viimeisessä luvussa esitetään teesi kapitalismin ja demokratian yhteensopimattomuudesta.