Vahvan euron politiikka ja sen seuraukset euroalueella
Euron tuli alusta alkaen toimia vahvana valuuttana, joka kykenisi haastamaan Yhdysvaltain dollarin maailman rahamarkkinoilla. Vahvasta eurosta on hyötynyt erityisesti Saksa, josta on euron myötä muodostunut globaali finanssikeskus. Vahva euro on tukenut finanssialan toimijoiden pääsyä kansainvälisille rahamarkkinoille, tehnyt saksalaisista pankeista vahvoja lainanantajia ja kasvattanut rahoitustransaktioiden tuottamia voittoja. Lisäksi euron käyttöönotto on tarkoittanut rahoitusoperaatioden sääntelyn purkamista euromaissa. Rahoitussektorin lisäksi myös tuotantosektori on hyötynyt vahvasta eurosta sekä ydin- että periferiamaissa. Euroon siirtyminen on helpottanut pääoman liikkuvuutta euroalueen sisällä ja edesauttanut eurooppalaisten yritysten kasvamista ulkomailla. Lisäksi vahva euro on pakottanut tuotantosektorin parantamaan kansainvälistä kilpailukykyään kustannuksia leikkaamalla. (Lapavitsas et al. 2012.)
Vahvan euron politiikkaa on toteutettu euroalueella sekä erilaisin sopimuksin että Euroopan keskuspankin harjoittamalla rahapolitiikalla. Euron asemaa vahvana, kansainvälisenä valuuttana on pyritty tukemaan euromaiden välisellä Vakaus- ja kasvusopimuksella, jonka tarkoituksena on ollut pitää jäsenmaiden velkaantuminen kurissa ja rajoittaa budjettialijäämiä. Sopimus asetti julkisen velan katoksi 60 prosenttia bruttokansantuoteesta (BKT) ja rajoitti budjettialijäämän pysymään alle kolmessa prosentissa BKT:sta. Vaikka sopimuksen noudattaminen onkin jätetty paljolti jäsenmaiden itsensä vastuulle, on se silti asettanut ulkoiset ehdot jäsenmaiden sisäiselle finanssipolitiikalle ja rajoittanut niiden itsemääräämisvaltaa. Euroalueen jäsenmaat ovatkin pientäneet julkisia menojaan euroon siirtymisen jälkeen. (Emt., 35-41.) Vahvaa euroa on tukenut myös Euroopan keskuspankki, jonka pääasiallisena tehtävänä on ollut pitää euroalueen inflaatio kurissa. Käytännössä pankin toimenpiteet ovat toteutuneet euroalueen ydinmaiden ehdoilla ja seurauksena korkotasot ovat pysyneet matalina koko euroalueella aina eurokriisin syttymiseen asti. (Emt., 3.) Tällä on ollut merkittäviä vaikutuksia periferiamaiden velkaantumiselle.
Siinä, missä finanssi- ja tuotantosektorin pääomat ovat hyötyneet vahvan euron politiikasta, työntekijöille euroon siirtyminen on tarkoittanut palkkamalttia ja työolojen kovenemista. Yhteisen valuutan käyttöönotto ja kansallisen finanssipolitiikan rajoitteet ovat tarkoittaneet euroalueen maiden välisen kilpailun kiristymistä erityisesti työvoimakustannuksissa ja tuottavuudessa. Työntekijät ovat saaneet kokea tämän palkkojensa hitaassa nousussa ja/tai työn kiristyneissä tuottavuusvaatimuksissa. Kehityksen seurauksena työntekijöiden tulojen osuus BKT:sta on pienentynyt euroalueella. Euroopan Unioni on myös politiikallaan edesauttanut työntekijöiden riistoa. Eurooppalainen työllisyysstrategia, sitä seurannut Lissabonin strategia ja näiden jälkeiset linjaukset ovat painottaneet muun muassa työmarkkinoiden ”joustavoittamista” sekä osa-aikais- ja määräaikaistöiden lisäämistä – eli tapoja auttaa yrityksiä leikkaamaan työvoimakustannuksiaan ja heikentää työvoiman suojaa. (Emt., 22-28.)
Eurokriisin edetessä euron arvo on kuitenkin heikennyt ja vahvan euron politiikasta on luovuttu. Euron arvoa on pikemminkin pyritty tarkoituksenmukaisesti alentamaan. Vuoden 2015 tammikuussa Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi ilmoitti EKP:n aikomuksista käynnistää mittava elvyytysohjelma, jolla pumpattaisiin lisää rahaa euroalueelle. Mitä luultavimmin elvytys ei kuitenkaan tule viemään euroaluetta ulos taantumasta, sillä yritykset ovat edelleen haluttomia investoimaan kannattavuuden pysyessä alhaisena. Elvytys tulee todennäköisemmin kanavoitumaan osakkeiden hintoihin ja lainojen korkoihin nostaen rahoitussektorin voittoja. Noudattaa EKP vahvan euron politiikkaa tai ei, vaikutukset työntekijöiden elämään ovat samat: lisää palkkojen jäädytyksiä ja työmarkkinareformeja, eli sanalla sanoen talouskuria. (Roberts 2015.)
Euroalueen sisäinen eriytyminen ja periferiamaiden velkaantuminen eurokriisin taustalla
Euroalueen jäsenmaat liittyivät osaksi EMU:a hyvin erilaisista lähtötilanteista. Jo ennen yhteistä valuuttaa Eurooppa oli jakautunut Saksan kaltaisiin vahvan talouden omaaviin ydinmaihin ja heikommin suoriutuviin periferiamaihin, joista useimmat löytyvät Etelä-Euroopasta (Portugali, Italia, Kreikka ja Espanja – niin kutsutut PIGS-maat). Euroon siirtyminen ei ole kuronut umpeen ydin- ja periferiamaiden välistä kuilua, vaan päinvastoin kasvattanut sitä. Euroalueen eriytymisen selkeäksi voittajaksi on kohonnut Saksa. Euroalueen institutionaalinen arkkitehtuuri on varmistanut erityisesti Saksan rahoitussektorin valta-aseman euroalueella, luonut Saksalle edulliset kilpailuolosuhteet ja edesauttanut saksalaista vientiä. Periferiamaat eivät ole kyenneet nousemaan Saksan rinnalle kilpailukykyvertailussa. Kyseisten maiden taloudellista kehitystä ovat sen sijaan luonnehtineet kiinteistökuplat ja kotitalouksien velkaantuminen. (Lapavitsas et al. 2012.)
Saksan taloudellisella menestyksellä ei ole mitään tekemistä erinomaisen tuottavuuden tai innovaatioihin panostamisen kanssa. Päinvastoin työn tuottavuuden nousu on pysynyt Saksassa selkeästi useita periferiamaita hitaampana aina 1990-luvulta 2000-luvun lopulle. Saksalaisen kilpailukyvys salaisuus löytyy pikemminkin työvoimakustannusten alhaisuudesta suhteessa tuottavuuteen. Siinä, missä periferiamaissa työvoimakustannukset nousivat nopeampaa tahtia kuin tuottavuus, Saksassa työvoimakustannukset ovat pysytelleet tuottavuuden tasolla tuoden Saksalle merkittävän kilpailuedun. Yksi syy Saksan ylivoimaiseen kilpailukykyyn löytyy maan lähihistoriasta: Saksan yhdistymisestä koitui saksalaiselle pääomalle merkittäviä etuja Itä-Saksan avautuessa länteen ja tarjotessa pääoman käyttöön halpaa työvoimaa. Työvoimakustannuksia on pyritty alentamaan Saksassa myös poliittisesti pakottamalla työntekijät palkkamalttiin ja heikentämällä työvoiman suojaa. Periferiamaissa, joissa työväenluokan tulot ja elintaso ovat olleet jo lähtökohtaisesti Saksaa alhaisemmat, ei ole kyetty pitämään työvoimakustannusten nousua aisoissa samassa mittakaavassa tuottavuuden nopeasta noususta huolimatta. (Emt., 22-28.) Saksan taloudellinen menestys on siis perustunut klassiselle työntekijöiden riistolle, jota Marx (1976) kuvaa Pääoman ensimmäisessä osassa.
Yhteinen valuutta ja jäsenmaiden finanssipolitiikalle asetetut rajoitteet ovat tehneet euroalueen periferiamaista voimattomia asettumaan Saksan ylivoimaista kilpailukykyä vastaan. Euroon siirtyminen on esimerkiksi estänyt jäsenmaita turvautumasta kansallisen valuuttansa devalvointiin. Kansallisen valuutan arvon heikentämisellä suhteessa ulkomaisiin valuuttoihin periferiamaat olisivat pystyneet vahvistamaan vientiään tasoittaen tällä tavoin ydin- ja periferiamaiden välisiä, epäsuhtaisia kilpailuasemia. Devalvointiin liittyvistä ongelmista huolimatta kansallisella valuutalla on keskeinen poliittinen merkitys kansantalouksille, jotka ovat alisteisessa asemassa kansainvälisessä talousjärjestelmässä. Yhteinen valuutta on kuitenkin poistanut kaikenlaisen valuuttakursseilla kikkailun euroalueen sisältä, varmistanut Saksan aseman vahvana vientimaana ja vahvistanut eurolueen taloudellista eriytymistä. Kehityskulun tulokset ovat näkyvissä euroalueen vaihtotaseissa. Saksan vaihtotaseen ylijäämä on paisunut valtaviin mittoihin siinä, missä periferiamaiden vaihtotaseet ovat vastaavasti jääneet alijäämäisiksi. (Lapavitsas et al. 2012.)
Euroopan keskuspankki piti korkotasoja matalina aina talouskriisin syttymiseen asti, ja periferiamaat pystyivät rahoittamaan alijäämiään helposti tukeutumalla ydinmaiden pankkien myöntämiin lainoihin. Lainabuumi jatkui vahvana aina 2000-luvun loppuvuosille asti, ja ydinmaiden pankit altistuivat yhä enemmän periferiamaiden paisuvalle velalle. (Emt., 162-163.) Vuonna 2008 lähes 50 prosenttia Espanjan ja Portugalin yksityisestä ja julkisesta velasta oli saksalaisten ja ranskalaisten pankkien hallussa. Kreikassa vastaava luku oli reilut 40 prosenttia. (Emt., 83-84.) Periferiamaiden paisuvan velan kestämätön perusta kävi kuitenkin pian selväksi maailmantalouden ajatuessa kriisiin vuonna 2007. Lehman Brothersin kaatumisen jälkeen euroalue ajautui taantumaan viennin romahtaessa ja investointien pysähtyessä. Taantuman seurauksena euroalueen valtiot ajautuivat rahoitusongelmiin. Valtioiden keräämät verotulot kutistuivat. Samalla julkiset menot kuitenkin paisuivat, sillä valtiot ryntäsivät pelastamaan velkaantuneita pankkejaan ja tukemaan kysyntää. Seurauksena euroalueen jäsenmaiden valtiot velkaantuivat entisestään ja budjetit painuivat alijäämäisiksi erityisesti periferiassa. (Emt., 162-165.)
Euroopan talous- ja rahaliitto on siis vaikuttanut euroalueen historialliseen kehitykseen vahvistamalla euroalueen eriytymistä ydin- ja periferia-alueisiin. Euroon siirtyminen on yhtenäistänyt euroalueen institutionaalista arkkitehtuuria, purkanut rahoitussektorin sääntelyä, rajoittanut jäsenmaiden finanssipolitiikkaa ja tuonut mittavia etuja erityisesti finanssialan toimijoille. Euroon siirtyminen on myös kiristänyt kilpailua erityisesti tuottavuudessa ja työvoimakustannuksissa. Tätä seurannut jäsenmaiden välinen ”kilpajuoksu pohjalle” on tarkoittanut työntekijöiden osalta kasvaneita tuottavuusvaatimuksia ja/tai palkkojen jäädytyksiä. Euroopan unioni on politiikallaan edesauttanut näitä tavoitteita. Eriytymiskehityksen voittajaksi on selvinnyt erityisesi Saksa ja häviäjiksi periferiamaat. Maailmatalouden ajauduttua kriisiin eriytymiskehitys paljasti kestämättömyytensä ja periferiamaiden valtiot velkaantuivat entistä enemmän kriisin seurauksena. Taantuman taltuttamiseksi ja budjettialijäämien tasapainottamiseksi jäsenmaat ovat sittemmin turvautuneet talouskuripolitiikkaan, jolla on pyritty tekemään liiketoimintaa kannattavammaksi ja leikkaamaan julkisia menoja.
