Eurooppalaisen demokratian kriisi
Demokratia toteutuminen on ollut uhan alla myös Euroopassa, mikä näkyy erityisesti tavoissa, joilla valtiot ovat reagoineet eurokriisiin. Eurooppalaisen demokratian perustaa on kuitenkin nakerrettu jo useamman vuosikymmenen ajan ennen eurokriisin syttymistä. Finansialisaatio, valtioiden velkaantuminen ja uusliberalismi ovat ohjailleet eurooppalaisten valtioiden politiikkaa erityisesti 1980-luvulta alkaen. Nämä kehityslinjat ovat tehneet pääoman demokraattisen ohjailun entistä vaikeammaksi. Eurooppalaisen demokratian murenemisen on kruunannut Euroopan unioni, joka on tullut surullisenkuuluisaksi demokratiavajeensa ansiosta. Pintapuolisesti demokratian heikentyminen on näkynyt sekä kansalaisten että poliittisten toimijoiden vetäytymisenä poliittiselta areenalta.
Politiikan tutkija Peter Mair (2013) on tutkinut äänestäjien ja poliittisen eliitin erkaantumista toisistaan Euroopassa. Prosessia ovat ajaneet sekä kansalaiset että poliitikot. Kansalaisten vetäytyminen poliittiselta areenalta on näkynyt muun muassa laskeneessa äänestysaktiivisuudessa. Äänestäjät ovat myös yhä taipuvaisempia vaihtamaan kannattamaansa puoluetta lyhyen ajan sisällä tehden vaaleista entistä ennalta-arvaamattomampia. Äänestäjien puoluelojaliteetin heikentyminen on näkynyt myös puoluejäsenyyden dramaattisena laskuna lähes kaikissa Euroopan maissa.
Poliittisen eliitin osalta vetäytyminen poliittiselta areenalta on tarkoittanut puolueiden irtautumista kansalaisyhteiskunnasta ja sulautumista osaksi valtiollisia elimiä. Puolueiden painotus on siirtynyt kansan edustamisen roolista kansan hallintaan. Tämä on näkynyt muun muassa puolueiden toiminnan rahoituksessa, joka tulee enenevissä määrin valtiolta puoleiden jäsenten tai kumppanijärjestöjen sijaan. Puoleet ovat myös menettäneet autonomiaansa niiden sisäiseen organisaatioon liittyvissä kysymyksissä. Lakisääteiset muutokset ovat luoneet niistä edustuksellisten kansalaisjärjestöjen sijaan julkispalvelulaitosten tyylisiä valtion elimiä. (Emt.)
Puolueet ovat myös lähentyneet toisiaan siinä määrin, että puolueiden poliittisia linjauksia on vaikea jaotella vasemmisto/oikeisto-akselille, vaikka ideologiset jakolinjat elävätkin yhä kansalaisten poliittisessa mielekuvituksessa (emt). Tämä puolueiden välisten erojen kaventuminen on tullut tunnetuksi ”konsensuksena”, jolla viitataan sekä politiikan tosiasialliseen tilaan että valtavirtaisen politiikan teorian suuntauksiin, joissa demokratia ymmärretään prosessiksi, jolla pyritään luomaan yhteisymmärrys eriävien osapuolten välille. Tosi asiassa konsensus tarkoittaa kuitenkin demokratian lakkauttamista, sillä se eliminoi vaihtoehdot politiikasta ja hävittää demokratian toteutumiselle olennaisen, eri osapuolten välisen konfliktin. Konsensus on pikemminkin tulosta yhden osapuolen saavuttamasta hegemoniasta – joka on 1980-luvulta lähtien ollut uusliberalistinen. (Mouffe 2013.) Velkavaltion kontekstissa konsensus on myös erinomainen keino taata valtion velkojille, ettei valtaan tule nousemaan velkojien intressejä vastustavia puolueita (Streeck 2014, 87).
Euroopan unionin institutionaaliset järjestelyt eivät ole myöskään taanneet demokratian toteutumista. Päinvastoin EU on tullut tunnetuksi instituutiona, jonka hallinnollinen asetelma estää tarkoituksenmukaisesti demokratian toteutumisen EU:n sisällä. EU:n politiikkaa luonnehtivat yhtäältä kysymykset Euroopan institutionalisoitumisesta, eli kysymykset ylikansallista valtaa käyttävien instituutioiden luonteesta ja vaikutuspiiristä, ja toisaalta kysymykset EU:n direktiivien ja säännösten roolista valtioiden sisäisessä politiikassa. Käytännössä Euroopan institutionalisoituminen on jäänyt alipolitisoiduksi kysymykseksi, sillä europarlamenttivaaleilla, joilla kansalaisten pyrkivät rajoittamaan EU:n ylikansallista valtaa, on ainoastaan vähän vaikutusvaltaa EU:n institutionalisoitumiseen liittyviin päätöksiin. (Mair 2013, 103-109.)
EU:sta onkin muodostunut instituutio, jonka avulla jäsenmaat ovat pystyneet ajamaan läpi uusliberalistista politiikkaa kansalaisten demokraattisen vaikutusvallan ulottumattomissa. EU-sopimuksilla on pyritty muun muassa asettamaan rajoitteita jäsenmaiden finanssipolitiikalle ja painostamaan niitä omaksumaan taloudellisia sopeutusohjelmia, joilla puututaan suoraan jäsenmaiden talous- ja sosiaalipolitiikkaan. Näillä ohjelmilla on pyritty esimerkiksi velkakattojen asettamiseen jäsenmaille ja rajoittamaan työehtosopimusneuvotteluja. EU:n määräämät sanktiot säännöksiä rikkovia valtiota vastaan ovat myös kasvaneet. Lisäksi EU:n säännöksiä on pyritty luomaan pysyviksi ja suojelemaan jäsenmaiden hallitusten vaihdoilta ja valtasuhteiden muutoksilta Euroopan parlamentissa. (Streeck 2014, 103-110.)