Tutkielmani tarkoituksena on tarkastella eriarvoisuutta ja sen erilaisia ilmenemismuotoja sosiaalitieteellisessä viitekehyksessä. Eriarvoisuuteen liittyviä teemoja on tärkeää käsitellä läheisesti useasta historiallisesta ja yhteiskunnallisesta syystä. Ensinnäkin ihmisten historia on eriarvoisuuden historiaa. Ihmiskunnan historiasta löytyy edelleen luurankoja kaapista tavalla, jota voidaan luonnehtia laiminlyönniksi. Traagisimmat eriarvoisuudesta kummunneet tekijät ovat historian saatossa johtaneet järjestelmällisiin henkisiin ja fyysisiin väkivallan tekoihin. Sellainen ajattelu, jossa yritetään tehdä näkymättömäksi menneisyydessä tapahtuneita ihmisoikeusloukkauksia, johtaa liian helposti samojen virheiden toistamiseen. Tämän vuosituhannen yhteiskunta on edelleen eriarvoisuuden kyllästämä, kuten Therborn asian luonnehtii. (Therborn 2014.)
Tarkoituksenani on siis sosiologisen ymmärryksen keinoin tehdä näkyväksi nykyisissä yhteiskunnissa esiintyvää eriarvoisuutta. Näin tutkielmani mukailee Thompsonin (2020) muotoilemaa ajatusta sosiologian tuoreessa metodikirjassa, jossa hän nimeää näkymättömien asioiden näkyväksi tekemisen yhdeksi sosiologian suurista tehtävistä. Niin elinehtojen eriarvoisuus, eksistentiaalinen eriarvoisuus kuin resurssien eriarvoisuuskin kytkeytyy keskeisesti ihmisarvoon ja sen toteutumiseen erilaisissa konteksteissa.
Elinehtojen eriarvoisuuden osalta nostin esille ihmisten terveyteen ja elinajanodotteeseen vaikuttavaa eriarvoisuutta eri puolilla maapalloa. Tutkielmani kirjallisuus avasi näkymän ihmiskunnan elämän ja kuoleman teemoihin. Eri puolille maailmaa syntyvät ihmiset saavat todella erilaiset lähtökohdat elämään riippuen siitä mihin maahan yksilö sattuu syntymään ja millaiseen perheeseen tai yhteisöön. Ihmisellä, jolla ei ole mahdollisuutta terveydenhuollon palveluihin tai koulutuksen tarjoamiin tietovarantoihin on tilastojen perusteella jopa kymmeniä vuosia lyhyempi elämä edessä, verrattuna ihmiseen, jolla näihin palveluihin on vapaa pääsy. Esimerkiksi Saharan etelänpuoleisen Afrikan ihmisen elinajanodote on 50 vuotta, siinä missä rikkaissa eurooppalaisissa ja itäaasialaisissa maissa ihmisen elinajanodote on yli 80 vuotta (Pritchett & Summers, 1996, 844). Imeväiskuolleisuus on Afrikassa edelleen suurta verrattuna muuhun maailmaan, vaikka imeväiskuolleisuutta on onnistuttu vähentämään paljon viime vuosikymmeninä. Silti edelleen vuonna 2010 yksi afrikkalaislapsi yhdeksästä kuoli ennen viidettä ikävuottaan. Tätä keskiarvoa huonompia ovat muun muassa Angola, Tsad ja Kongo, joissa yksi lapsi kuudesta kuoli ennen viidettä ikävuottaan. (Therborn, 2014.)
Toisaalta kuolleisuuden suhteen ihmisten väliset erot voivat vaihdella paljon valtionkin sisällä. Esimerkiksi Virossa ja Liettuassa korkeintaan toisen asteen koulutuksen suorittaneiden kuolleisuus on kasvanut huomattavasti viime vuosikymmeninä, kun taas korkeakoulutettujen kuolleisuus on laskenut. (Leinsalu, 2009, 512.) Venäjällä taas koulutuksen eriarvoistava vaikutus eliniänodotteeseen on lisääntynyt, niin että kuolleisuus on kasvanut kaikilla koulutustasoilla.
Suomessa elinehtojen eriarvoisuuden negatiivisimmat seuraukset osuvat työttömään väestönosaan. Suomalaisten työttömien yksinelävien miesten ja naisten kuolleisuus on kasvanut suhteellisen paljon 2000-luvulle tultaessa (Tarkiainen, 2012, 21.) Juuri työttömyydellä on yhteys kasvaneeseen kuolleisuuteen myös monissa eurooppalaisissa valtiossa. Jollakin tavalla yhteiskunnan ulkopuolelle jäämisellä on siis vakavia seurauksia terveydelle ja hyvinvoinnille.
Oman ongelmansa elinehtojen eriarvoisuuteen tuo myös maapallon ylikansoittuminen, johon en tässä tutkielmassa juuri paneutunut. Globaalia elinehtojen eriarvoisuutta tarkastelemalla havainnollistuu kuitenkin parhaiten se, miten ihmisarvoinen elämä ei missään nimessä ole itsestäänselvyys. Maailman huono-osaisimpaan väestön osaan kohdistuva kärsimys on kestämätöntä. Progressiivisempi tulojen uudelleenjakautuminen sekä koulutuksen laatuun ja laajuuteen sijoittaminen ovat keskeisimpiä keinoja, joilla maapallon inhimillisiä olosuhteita voidaan parantaa. Elinehtojen eriarvoisuus tulee myös oleellisella tavalla kytkeytymään ilmastokriisiin liittyviin haasteisiin, kuten ilmastopakolaisuuteen ja ilmastosiirtolaisuuteen.
Katsaukseni eksistentiaaliseen eriarvoisuuteen tarjosi vuorostaan näkymän vuosituhansia vanhoihin ihmisoikeudellisiin kysymyksiin, joista tutkielmassani käsittelin sukupuolittunutta väkivaltaa, rasismia ja LBGQT-ihmisten asemaa Venäjällä.
Lidman (2018) nostaa kirjassaan esiin karua näkymää eurooppalaisesta seksuaali- ja lähisuhdeväkivallan todellisuudesta. Suomessa, Ruotsissa, Tanskassa ja Latviassa yksi kolmesta naisesta vastasi 2014 tehdyssä kyselyssä joutuneensa kohtaamaan elämässään fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa läheissuhteessaan. Saksassa sekä Italiassa samassa kyselyssä 20 prosenttia ja Irlannissa, Espanjassa ja Puolassa 13-15 prosenttia naisista raportoi kohdanneensa läheisissä suhteissaan seksuaalista tai fyysistä väkivaltaa.
On järkyttävää, että Suomi kuuluu lähisuhdeväkivallassa Euroopan kärkimaihin, vaikka monella muulla mittarilla Suomea voidaankin pitää yhtenä tasa-arvon ihannemaista. Lidman (2018) huomauttaa kuitenkin, että henkilökohtaiset ja kulttuuriin liittyvät tekijät vaikuttavat myös siihen, kuinka väkivallasta raportoidaan. Se tarkoittaa yhtäältä sitä, että joissain maissa väkivallasta saatetaan raportoida muita maita avoimemmin, ja toisaalta sitä, että tilastoinnin ulkopuolelle jää valtavasti ihmisiä, jotka eivät uskalla puhua kenellekään kohtaamastaan väkivallasta. Tyypillinen eurooppalainen lähisuhdeväkivalta on pitkään jatkuvaa ja toistuvaa, ja se on usein hyvin piilossa kaikilta perheen ulkopuolisilta tuttavilta. Suomessa toteutetussa tutkimuksessa selviää, että 35-36 prosenttia väkivallan uhreista ei kerro koskaan väkivallasta edes läheisimmälle ystävälleen. (Lidman, 2018.)
Edellä esitettyjen prosenttien perusteella voinee sanoa, että Euroopassa on käsittämättömän suuri määrä ihmisiä, jotka vaikenevat kohtaamastaan väkivallasta vuosiksi, vuosikymmeniksi ja jopa koko eliniäksi. Lidman toteaa, että sukupuolittuneeseen väkivaltaan on alettu kiinnittämään kunnolla yhteiskunnallista ja juridista huomiota vasta aivan viime vuosikymmeninä, vaikka kyseessä on ilmiö, joka on yhtä vanha kuin itse ihmiskunta. Lidman jäljittää sukupuolittuneen väkivallan pitkällisen historiallisen prosessin jatkumoksi, jota nykyinen eurooppalainen kulttuuri uusintaa sisällyttämällä tuhoisia elementtejä sukupuolirooleihin. (Lidman, 2018.)
Pohjoismaalaisen rasismin osalta Hervik (2018) nostaa esille sen, kuinka tutkijat Pohjoismaissa jakavat laajalti saman käsityksen siitä, että rasismi Pohjoismaissa on muuntunut entistä hienovaraisemmaksi ja vaikeammin havaittavaksi. Hänen mukaansa tällä on hyvin vakavia seurauksia. Rasismin piilottelu saa ihmisten väliset kuilut kasvamaan entisestään. Hervikin mukaan on myös tyypillistä, että pohjoismaisissa yhteiskunnissa valtaa käsissään pitelevä valkoinen enemmistö kieltää jyrkästi vähemmistöjen kokemukset rasistisesta kaltoinkohtelusta. Rasismin vähättely ja näkymättömäksi tekeminen on sangen yleistä, ja rasismi usein mielletään enemmän yhden arvoiltaan kieroon kasvaneen ihmisen syyksi kuin rakenteelliseksi ongelmaksi. Tämä virheellinen käsitys elää sangen tiukasti ihmisten mielissä. Rasismi on kuitenkin ennen kaikkea järjestelmällinen syrjimisen ja kaltoinkohtelun muoto, jota ilmenee kaikissa maailman valtioissa.
Suuri määrä rasististeen ajatteluun kannustavasta sisällöstä liikkuu internetissä. Kuten Hervik toteaa, on pohjoismaissa rasismi tabu aihe, josta ei juuri keskustella (Hervik, 2018). Medialla on tässä suuri vastuu, jota se on ainakin Suomessa käyttänyt muutamaan otteeseen väärin lietsoessaan seuraajiaan näkemään etnisesti kantaväestöstä erottuvat henkilöt ennakkoluulojen ja virheellisten käsitysten kyllästämässä valossa. Todella rasismi pääsee kuitenkin valloilleen vasta internetin anonyymeillä keskustelupalstoilla, joissa haitallisen ja loukkaavien sisältöjen tekijöitä ei voida mitenkään tavoittaa vastuuseen sanomisistaan.
Kolmantena käsittelin LBGTQ+ ihmisten asemaa Venäjällä. Novitskaya (2021) esittää, että on syytä pitää selviönä sitä, kuinka Venäjällä homofobia on valtion tukemaa järjestelmällistä toimintaa, jonka tarkoituksena on kitkeä monimuotoisuutta hyödyntämällä psyykkistä ja henkistä väkivaltaa sekä sensuuria. Vuonna 2011–2013 Venäjällä otettiin käyttöön lainsäädäntö, joka kieltää ”homopropagandan”. Tämä tarkoittaa sitä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt eivät saa näkyä tai kuulua millään tavalla venäläisessä katukuvassa. Ajatusta on perusteltu osittain sillä, että homoseksuaalisuus yms. on vain länsimaalainen keksintö. Sellainen ei sovi Venäjälle, jossa arvostetaan perinteistä perhemallia ja arvoja. Tämä tarkoittaa sitä, että tuhannet ihmiset joutuvat elämään Venäjällä ainaisessa pelossa, vainoamisen ja jatkuvan syrjinnän kohteina. Novitskaya esittää, että Venäjän esimerkillä on ollut vaikutuksia myös naapurimaihin. Vuosien 2011–2017 välisenä aikana Ukrainassa, Katzastanissa ja Belarusissa on yritetty lyödä läpi vastaavanlaista ”homopropagandan” kieltävää lainsäädäntöä, todennäköisesti Venäjän edesottamusten inspiroimina.
Venäjältä pois muuttaneet pakolaiset kertovat, että he muistavat sen osan elämästään, kun he asuivat synnyinmaassaan kuin jatkuvana painajaisena. Tunnettu tv-kasvo oli sanonut suorassa lähetyksessä Venäjällä, että ”kaikki homot pitäisi polttaa elävältä”. Nuori mies pahoinpideltiin kuoliaaksi Venäjällä keskellä kirkasta päivää, koska pahoinpitelijöiden mielestä hän oli olemuksellaan viestittänyt homopropagandaa. Sateenkaari-ihmisiä kohtaan tehtyjen rikosten kohdalla Venäjällä poliisit katsovat järjestelmällisesti muualle, eikä edellä kuvatuista järkyttävistä tapahtumista aloiteta edes rikostutkintaa. Vaikka nämä ovat äärimmäisiä esimerkkejä, ne havainnollistavat silti venäläistä ilmapiiriä. Valtiollinen propaganda saa Venäläisistä enemmistön pitämään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä ”loisina” ja ”isänmaanpettureina”. (Novitskaya, 2021.) Novitskaya (2021) jäljittää nykyisen homofobisen mallin jäljet jo Stalinismiin, mutta Putinin johtama patrioottinen politiikka on myös kuin suoraa jatkoa sille. Homopropagandan kieltävän lainsäädännön jälkeen Venäjällä on entisestään yleistynyt uhkailu, omaisuuden tuhoaminen, joukkohyökkäykset, irtisanomiset ja kiristykset. Kaikkien näiden kohteena on sateenkaari-ihmisiä – kansalaisia, jotka haluaisivat vain tehdä töitä, elää ja olla omia itsejään. Vaikka läheskään kaikki haastateltavat eivät olleet kohdanneet tällaista äärimmäistä väkivaltaa, niin silti suuren enemmistön puheissa toistui se, kuinka he kuvasivat jatkuvaa epämiellyttävää painetta, joka heihin kohdistui Venäjällä. (Novitskaya, 2021.)
Sukupuoleen, ihonväriin tai seksuaalisuuteen perustuva syrjintä ja kaltoinkohtelu ovat yhä edelleen hälyttävän yleisiä maailmalla. Yksi tärkeä keino eksistentiaalisen eriarvoisuuden vähentämiseen on entistä avoimempi dialogi ja tiedostaminen, jolloin toisin tekeminen tulee mahdolliseksi. Sekä elinehtojen eriarvoisuuden että eksistentiaalisen eriarvoisuuden suhteen tekstissäni on vahvasti läsnä ajatus näkymättömien asioiden näkyväksi tekemisestä eli epäoikeudenmukaisten rakenteellisten tekijöiden kuvaamisesta.
Resurssien eriarvoisuudessa käsittelin globaaleja tuloeroja, niiden historiallista kehitystä ja erinäisiä voimia, jotka tuloeroihin vaikuttavat. Maailmassa on pitkään ollut tilanne, jossa ihmisen syntymisellä rikkaaseen maahan on suurempi merkitys kuin sillä, että hän syntyisi rikkaaseen perheeseen. (Milanovic, 2017, 124.) Nykyäänkin se maa, johon syntyy, vaikuttaa eniten ihmisen elinikäisiin tuloihin. Oikeissa maissa syntyvät ihmiset nauttivat ”kansalaisuuspreemiosta” eli ansiottomasta kansalaisuuden tuottamasta tulosta, ja väärissä maissa syntyneitä taas rangaistaan ”kansalaisuussakoilla”. Kansalaisuuspreemiolla ei ole yhteyttä yksilön omiin ponnisteluihin, ja sama koskee myös kansalaisuussakon käsitettä. Tämä on merkittävää siinäkin mielessä, että 97 prosenttia maailman tämänhetkisestä väestöstä asuu syntymämaassaan. Kansalaisuuspreemiosta voi nostaa konkreettiseksi esimerkiksi sen tilastollisen faktan, että syntymällä Kongon sijasta Yhdysvaltoihin ihminen 93-kertaistaa tulonsa. (Milanovic, 2017.)
Huomionarvoista on myös se, miten synnyinmaa vaikuttaa erityisesti köyhien ihmisten elämänsä aikana saamiin resursseihin. Vertailemalla Ruotsia ja Kongoa nousee esille se, että ruotsalaisella köyhällä ihmisellä menee huomattavasti paremmin kuin kongolaisella köyhälistöön kuuluvalla. Ero on siis vielä suurempi vertailtaessa eri maiden köyhiä väestön osia, kun jos vertaillaan esimerkiksi keskivertoa ruotsalaista ja kongolaista. Kansalaisuuspreemio tuottaa myös osaltaan maahanmuuttoon ja siirtolaisuuteen liittyviä kysymyksiä, joihin liittyy eriarvoistavia aspekteja. Jotkin maat, kuten Kanada, Britannia ja Australia, ovat asettaneet siirtolaisille pätevyysvaatimuksia, jotta maahan ei muuttaisi sellaista matalan osaamistaidon työluokkaa, joka voisi tuottaa yhteiskunnalle liikaa kuluja. Lyhyellä aikavälillä tämä saattaa olla toimiva ratkaisu, jos ajatellaan vain hyvinvointivaltion kustannuksia ja talouskasvua, mutta isossa globaalissa mittakaavassa kyse on äärimmäisen syrjivästä maahanmuuttopolitiikasta (Milanovic, 2017).
Resurssien eriarvoisuutta tarkastelemalla mahdollistui havainto siitä, että eriarvoisuuteen liittyvät ongelmat eivät ratkea itsestään talouskasvun ja globalisaation myötä. Maailma on muovautunut varakkaita ihmisiä suosivammaksi; Ihmiset, jotka meinaavat jäädä nykyisen elämäntapamme jalkoihin, eivät monissa tapauksissa omaa vaadittavia tiedollisia tai taloudellisia resursseja itsensä puolustamiseen. Siksi tarvitaan tieteentekijöitä, jotka ottavat huomioon eriarvoisuuden konseptin, koski itse tutkimus sitten taloutta, politiikkaa tai jotain muuta abstraktia kokonaisuutta, jossa rakenteiden murjomiksi jäävien ihmisten ääni helposti unohtuu tai sivuutetaan.
Kirjallisuuskatsauksessani mukana olleista eriarvoisuuden muodoista voisin kokoavasti todeta Nussbaumin (2011) keskeisiin ominaisuuksiin viitaten, että tarkasteltaessa rakenteiden vaikutusta yksittäisen ihmiseen olisi syytä huomioida vähintäänkin seuraavat kriteerit. Kontekstista riippumatta tarkastelun kohteeksi tulisi nostaa se, mitä ihminen voi tehdä ja mitä hän voi olla. Syventymällä tähän tiivistettyyn ja inhimilliseen määritelmään, on mahdollista hahmottaa eriarvoisuuden moninaisia seurauksia ja vaikutuksia elämän eri osa-alueille.
Kokonaisuudessaan koen tutkielmani onnistuneen tarkoituksessaan eli vastaamaan kysymyksiin: Mitä on eriarvoisuus? Miten eriarvoisuus vaikuttaa ihmisen hyvinvointiin? Miten eriarvoisuutta voidaan vähentää? Tämän tutkielman laajuus ja valitsemani sangen lavea tarkastelutapa tuotti osaltaan sen, että monissa aiheissa päästiin vasta raapaisemaan pintaa. Pelkästään yhdestä eriarvoisuuden muodosta saisi kirjoitettua tutkielman verran, mutta se ei olisi sopinut tavoitteiseeni luoda kattavaa yleiskatsausta globaalista eriarvoisuudesta.
Tutkielmassani ilmenneistä näkökulmista eksistentiaalinen eriarvoisuus on sellainen osa-alue, jonka pariin tulen todennäköisesti palaamaan vielä tulevaisuudessa. Eksistentiaalisen eriarvoisuuden yhteydestä stressiin, hyvinvointiin ja tätä kautta eliniänodotteeseen, on alkanut vasta aivan viime vuosikymmeninä ilmestymään enemmän tutkimuskirjallisuutta (Veenstra, 2017).
Eksistentiaalisen eriarvoisuuden kenttä on muutenkin äärimmäisen tärkeä, sillä näen sen sisältävän näistä esitellyistä eriarvoisuuden muodoista eniten sellaisia elementtejä, joihin liittyvät jatkuvat kamppailut oikeasta ja väärästä niin arjessa, politiikassa kuin juridiikan puolella. Tästä syystä tarvitaan yhä enemmän niitä yhteiskuntatieteellisen ymmärryksen ohjaamia ääniä, jotka puolustavat ihmisarvoa julkisesti, järjestelmällisesti ja periksiantamattomasti.
Teksti pohjautuu kirjoittajan kandidaatin tutkielmaan.
Onni Aalto, sosiologian maisteriopiskelija, Itä-Suomen yliopisto
LÄHTEET
Hervik, Peter. (2018). Racialization, racism, and anti-racism in the nordic countries. Springer international publishing AG.
Lant Pritchett, & Lawrence H. Summers. (1996). Wealthier is Healthier. The Journal of Human Resources, 31(4), 841–868. https://doi.org/10.2307/146149
Leinsalu, M, I. Stirbu, D. Vågerö, R. Kalediene, K. Kovács, B. Wojtyniak, W. Wróblewska, J. Mackenbach, & A. Kunst. (2009). Educational inequalities in mortality in four Eastern European countries: divergence in trends during the post-communist transition from 1990 to 2000. International Journal of Epidemiology, 38(2), 512–525. https://doi.org/10.1093/ije/dyn248 (Luettu 6.4.2021)
Lidman, Satu & Eva Malkki. (2018). Gender, violence and attitudes: lessons from early modern europe. Routledge.
Milanovic, Branko. (2017). Tuloerot globalisaation aikakaudella. Tampere: Vastapaino.
Novitskaya, Alexanda. (2021). Sexual Citizens in Exile: State‐Sponsored Homophobia and Post‐ Soviet LGBTQI+ Migration. The Russian Review (Stanford), 80(1), 56–76. https://doi.org/10.1111/russ.12298 (Luettu 13.4.2021)
Nussbaum, Martha. (2011). Creating capabilities: the human development approach. Belknap press of harvard University press.
Tarkiainen, Lasse, Pekka Martikainen & Mikko Laaksonen. (2013). The changing relationship between income and mortality in Finland, 1988–2007. Journal of Epidemiology and Community Health (1979), 67(1), 21–27. https://doi.org/10.1136/jech-2012-201097
Thereborn, Göran. (2014). Eriarvoisuus tappaa. Tampere: Vastapaino.
Thompson, William. (2020). Sosiological wisdom. Lanham: Rowman & Littlefield.
Veenstra, Gerry. (2017). ”Sosial inequality and health”. Teoksessa Social inequality in Canada: Dimensions of disadvantage. Canada, Oxford university press.
