Olen hyvin nuoresta asti tavoitellut elämänmittaista romanttista rakkaussuhdetta miehen kanssa. Olen toivonut elämältäni ensisijaisesti aviomiestä, lapsia ja ydinperhe-elämää. Elin lapsuuteni ja nuoruuteni pienellä maaseutupaikkakunnalla, ympäristössä, jossa en nähnyt ympärilläni yhtään seksuaalivähemmistöön kuuluvaa ihmisistä. Lähipiirini muodostui heteroydinperheistä ja homot olivat puheissa lähinnä vitsien aiheina. Muut perhe- tai parisuhdemuodot eivät tuntuneet realistisilta tai kannattavilta, eikä minulla ollut tietoa siitä, että elämäänsä voi elää muullakin tavoin kuin lähipiirissäni olen nähnyt elettävän. Nuorena ajattelin, että elämä on helpointa kun vain etsii itselleen hyvän miehen ja täyttää yhteiskunnan asettaman osansa naisena.
Viehätyin jo nuorena eri sukupuolista. Lapsena löysin kotimme kirjahyllystä naisille suunnatun lääkärikirjan, jossa oli lyhyt lesboutta käsittelevä kappale. Muistan tavanneeni tuota tekstiä monet kerrat. Että tällaistakin voi olla. Pidin löydön itselläni, sillä ymmärsin, että lesboutta ei välttämättä pidetä normaalina tai toivottavana. Ensimmäiset intiimit kokemukseni koin samaa sukupuolta olevien kanssa, mutta vaikenin niistä useiksi vuosiksi. Pelkäsin, että minut nähdään pervona, joka kiinnostuu kavereistaan. Yläkoulussa ikäisteni keskuudessa vallitsivat ahtaat sukupuoliroolit, jossa pojat olivat vahvoja, aktiivisia ja jopa aggressiivia, kun taas tyttöjen osa oli usein käyttäytyä ja laittautua poikia miellyttävällä tavalla. Homoista ja lesboista puhuttiin lähinnä haukkumistarkoituksessa, enkä muista koulustani yhtään avoimesti ei-heteroa ihmistä. Teini-iässä ja myöhemminkin keskityin poikien miellyttämiseen ja poikaystävän etsimiseen.
Kulttuurissamme elää vahvana käsitys, jonka mukaan seksuaalivähemmistöön kuuluvat ymmärtävät oman identiteettinsä jo lapsena tai varhaisessa nuoruudessa. Identiteetin ymmärtämiseen kuuluu tässä tarinassa yleensä kokemus siitä, että yksilö kokee olevansa perustavalla tavalla erilainen kuin muut, kipuilee läpi nuoruutensa ja tulee lopulta kaapista sekä itselleen, että läheisilleen. Tämän yksipuolisen, tiukasti lapsuuteen ja nuoruuteen sidotun tarinan toistaminen johtaa siihen, että monet eivät uskalla tulla kaapista myöhemmin elämässään. Tai eivät koskaan edes ymmärrä olevansa kaapissa. Tämä tarina kuvaa yhteiskuntamme heteronormatiivisuutta – jos et jo nuorena ymmärrä olevasi poikkeava, sinun odotetaan noudattavan heteroille kirjoitettua käsikirjoitusta lopun elämääsi. Tästä syystä minullakin meni vuosia ennen kuin aloin ymmärtää ja hyväksyä sen, että elämää voi elää muutenkin kuin heterona.
Siinä missä nuorena ymmärsin mitä homo- ja heteroseksuaalisuus tarkoittaa, biseksuaalisuus oli hähmäisempää ja negatiivisesti virittynyttä. Stereotypia binaisista erikoisuuden tavoittelijoina sekä miesten katseiden miellyttäjinä eli vahvana ollessani parikymppinen. Tämä ei ole kovin yllättävää, kun miettii miten mieskeskeisessä maailmassa elimme, ja yhä elämme. Kun määrittelin itseni heteroksi ja olin asettanut tärkeimmäksi tavoitteekseni miehiltä saatavan hyväksynnän ja rakkauden, päädyin suhteisiin ja tilanteisiin jossa minua kohdeltiin toistuvasti huonosti ja halveksuen. Ajattelin pitkään, että tällaista naisen elämä nyt vain on.
Maailmani muuttui, kun päädyin vähän alle kolmekymppisenä, useiden vuosien jälkeen, jakamaan intiimin hetken naisen kanssa. Sen seurauksena alkoi prosessi, jonka aikana tutustuin sivuuttamaani biseksuaalisuuteen. Luin kaiken biseksuaalisuutta käsittelevän kirjallisuuden, jonka sain käsiini, katsoin elokuvia ja sarjoja, jotka käsittelivät naisten välistä rakkautta ja janosin vertaiskeskusteluja aiheesta. Kaipasin representaatiota ja halusin kiriä kiinni kaikki vuosien aikana menettämäni kokemukset ja queerkulttuurin ilmiöt. Kamppailin itse-epäilyn ja sisäistetyn bifobian kanssa ja tulin lukuisia kertoja ulos kaapista – ystäville, työkavereille ja puolitutuille. Yhä edelleen epäilen itseäni ajoittain – olenkohan sittenkin hetero? Entä jos olen vain kuvitellut kaiken? Kun on koko elämänsä kasvanut heteronormiin ja kitkenyt itsestään muun, vaatii aikaa ja paljon ajatustyötä, että voi hyväksyä itsensä täysin.
Kun aloin identifioimaan itseni biseksuaalina, moni asia loksahti paikoilleen. Tuntui kuin olisin elänyt uutta murrosikää, jossa käyn jatkuvaa pohdintaa omasta identiteetistäni, haluistani ja toiveistani. Toisin kuin murrosikä, tämä vaihe oli kuitenkin enimmäkseen iloinen ja vapauttava kokemus. Yllätyksekseni biseksuaalisuus on tarkoittanut minulle laajempaa asiaa, kuin vetoa eri sukupuoliin. Biseksuaalisuus on vapauttanut minut heteronormista ja miesten miellyttämisestä. Koen itsemääräämisoikeuteni ja itsetuntoni lisääntyneen roimasti sen jälkeen, kun ymmärsin, etten ole riippuvainen miesten hyväksynnästä. Tämä kokemus on auttanut minua vetämään rajoja, puolustamaan koskemattomuuttani sekä huolehtimaan itsestäni paremmin. Saan itse valita, kenen kanssa vietän aikani ja miten minuun saa koskea. Koska en ole enää riippuvainen miesten rakkaudesta, voin olla rehellisemmin oma itseni, ottaa aktiivisemman roolin ihmissuhteissa ja vaatia enemmän. Aikaisemmin tyydyin moniin minua vaivaaviin asioihin siksi, että ajattelin niiden olevan liian vaikeasti muutettavia sukupuoliroolien ja miesvallan takia. Ajattelin, että olen naisena liian vaativa, koska haluan keskustella tunteista ja toivon huomiota ja rakkaudenosoituksia. Pidin itseäni tyhmänä, koska miehet eivät osoittaneet kiinnostusta minulle tärkeitä asioita kohtaan, vaan keskittyivät kertomaan omista kiinnostuksen kohteistaan. Nykyään minulla on matala kynnys seuran vaihtamiseen, jos huomaan, että osani on olla vain kuunteleva koriste.
Biseksuaalisuus on ollut minulle myös vahvasti kehollinen kokemus. Miessuhteissani olen oppinut pienentämään itseäni fyysisesti ja henkisesti. Viehättävät naiset ovat kulttuurissamme totutusti laihoja, kauniita ja mukautuvia. Pitkänä ja kookkaana naisena olen tottunut kiinnostavien miesten seurassa vetämään vatsaa sisään ja hartioita lysyyn, jotta vaikuttaisin hennommalta kuin olenkaan. Olen aina ollut hyvä mukautumaan ja saanut paljon hyväksyntää miehiltä tämän piirteen avulla – oman hyvinvointini kustannuksella. Sen sijaan ollessani ulkona naisheilani kanssa, huomaan seisovani ryhdikkäästi ja pää pystyssä. En häpeä itseäni. Oikeastaan toivon ihmisten katsovan ja näkevän minut. Ollessani naisten kanssa, koen ajoittain vapautuvani sukupuoleeni kohdistuvasta syrjinnästä ja vaatimuksista. Erityisesti useimpien tapailemieni naisten kanssa minulla on ollu paljon jaettuja kokemuksia maailmasta. Vertaisuus ja syvällisesti ymmärretyksi tulemisen kokemus ovat tuoneet turvaa ja opettaneet minua arvostamaan itseäni enemmän. En ole vähäisempi versio miehestä, vaan kokonainen, älykäs, kiinnostava ja rakastettava ihminen.
Teksti on julkaistu aikaisemmin blogikirjoituksena verkkomedia Näkymässä.
Emmi Alho, YTM (sosiologia), sosiaalipedagogiikan maisteriopiskelija, Itä-Suomen yliopisto
