Johdanto
Tässä tekstissä pohdin seksuaalioikeuksia vammaisuuden viitekehyksessä. Tekstini osittain pohjautuu Tarvitsemme apua seksissä -Perjantai-dokkarin (2019) videomateriaaliin sekä Ylen (2019) ”Avustaja Jannina Tallberg on vieressä, kun Miika ja Raila Riikonen harrastavat seksiä: “Pystyn sulkemaan itseni pois siitä tilanteesta” artikkeliin kyseisestä dokumentista. Dokumentti sekä Ylen artikkeli käsittelevät vammaisuuteen liitettyjä ennakkoluuloja, seksuaalisuutta ja avustettua seksiä. Dokumentissa Raila ja Miika Riikonen antavat kasvot avustetulle seksille ilmiönä. He molemmat ovat vaikeasti liikuntavammaisia ja tarvitsevat apua ympärivuorokauden erilaisissa arkipäiväisissä toiminnoissa sekä yhteiskuntaan osallistumisessa. Tämän lisäksi he tarvitsevat apua erilaisissa hyvinvointiin liittyvissä toimissa, kuten myös seksin harrastamisessa. Heillä on apunaan yhteensä seitsemän eri avustajaa, joista kaksi auttaa heitä myös seksissä. Dokumentissa on haastateltu myös Jannina Tallbergia, joka toimii Miikan henkilökohtaisena avustajana sekä auttaa pariskuntaa avustetussa seksissä. (Yle, 2019.)
Ylen artikkelissa Erityistason seksuaaliterapeutti Tanja Roth kertoo avustetun seksin olevan Suomessa yhtä tabu kuin vammaisuus ja seksuaalisuuskin. Hänen mukaansa avusteiselle seksille ei ole olemassa yhtä selkeää määritelmää. Avusteinen seksi voidaan jakaa passiiviseen ja aktiiviseen auttamiseen. Dokumentissa avustaja Jannina Tallberg avustaa pariskuntaa molemmilla tavoilla. Hän voi auttaa passiivisesti esimerkiksi avustettavien vaatteiden riisumisessa ja seksivälineiden ojentamisessa. Aktiivisessa auttamisessa avustaja voi olla enemmän mukana seksin harrastamisessa osallistumatta kuitenkaan itse toimintaan. Jannina aloitti ensin passiivisessa avustamisessa, mutta on sen jälkeen auttanut pariskuntaa myös aktiivisesti. Aktiivisessa auttamisessa Jannina voi esimerkiksi auttaa nostolaitteen hytkytyksessä tai pariskunnan kehojen liikuttamisessa. (Yle, 2019.)
Pariskunta kuvaa seksin harrastamisen tärkeänä osana heidän hyvinvointiaan ja parisuhdettaan. Dokumentissa Raila kuvaa seksuaalisuutta myös näin: ”Jos ihmiseltä otettaisiin seksuaalisuus pois, jäisi vain tyhjä kuori”. Hän kuvaa seksuaalisuuden olevan kuin ihmisen sielu. Tämän lisäksi Raila kuvaa orgasmien olevan parhainta lääkettä kroonisten kipujen helpottamiseen, minkä puolesta hän kokee myös seksin harrastamisen itselleen merkityksellisenä. (Yle Areena, 2019; Yle, 2019.) Avusteinen seksi on kuitenkin edelleen vain vähän tunnettu ilmiö Suomessa, vaikka se voisi mahdollistaa vammaisten henkilöiden hyvinvointia ja seksuaalisuuden toteuttamista.
VAMMAISUUS JA KANSALAISUUS
Vammaisuudelle ei ole olemassa yhtä universaalia määritelmää, vaan määritelmiin vaikuttaa ajallinen, kulttuurinen ja sosiaalinen ympäristö. Vammaistutkimuksessa on yleistä määritellä vammaisuus sosiaalisen mallin mukaan. Kyseisen mallin mukaan yksilön toimintakyvyttömyys on sosiaalisesti rakennettua ja sosiaalisesti koettua. Vammaisuuden ei siis nähdä olevan fyysinen ominaisuus tai olotila, joka olisi epänormaali tai alempiarvoinen, vaan pikemminkin sosiaalinen ympäristö määrittää sen sellaiseksi. Tällöin sosiaaliset normit, uskomukset ja käytänteet määrittävät vammaisuutta tai toimintakyvyttömyyttä. Esimerkiksi lait, tavat ja rakennettu ympäristö määrittävät ihmisten toimimista yhteiskunnassa. Sosiaalisen mallin mukaan vammainen henkilö voi osallistua yhteiskunnan toimintaan, kunhan vain ympäristöä muutetaan vammaisten henkilöiden tarpeita ja toimintakykyä tukevaksi. (Hirschmann & Linker, 2015.)
Sosiaalisen mallin vastakohta on lääketieteellinen malli, joka puolestaan käsittää vammaisen henkilön vajavaisena. Tämän mallin mukaan yksilössä on tällöin vika, joka pitäisi korjata, eikä huomiota suunnata ympäristön muuttamiseen. Lääketieteellinen mallin mukaan yksilön nähdään kärsivän kehostaan ja automaattisesti olevan alempiarvoinen kuin muut. Kyseinen malli vaikuttaa myös siihen, millaiset kehot nähdään normaaleina ja standardeina. Tämänkaltaiseen kehonormiin voidaan nähdä kuuluvan valkoiset ja toimintakykyiset mieskehot. Suurin osa ei tähän malliin sopeudu ja silti se ohjaa sitä käsitystä, miten kehojen pitäisi toimia tai millaisia niiden pitäisi olla. (Hirschmann & Linker, 2015.)
Kansalaisuus, kuten ei vammaisuuskaan, ole staattinen tai universaali konsepti, vaan kyseiset käsitteet ovat historiallisesti, kulttuurisesti ja sosiaalisesti rakentuneita. Kansalaisuudella usein viitataan johonkin tiettyyn ryhmään, yhteisöön ja kulttuuriin kuulumisena. Kyseiset kuulumisen ryhmät tai yhteisöt voivat olla pienempiä tai suurempia instituutioita, kuten kirkkoja, kuntia, valtioita, osavaltioita tai erilaisia poliittisia liittoja, kuten Euroopan unioni. Yhteisöön kuuluminen synnyttää erilaisia oikeuksia ja velvollisuuksia. Tämän lisäksi kansalaisuus määrittelee osallisuuden ehtoja. Kansalaisuus on kuitenkin alati muuttuva käsite, jolle on erilaisia merkityksiä. Usein se pelkistetään käsitteeksi, joka koskee vain poliittista kansalaisuutta ja välillä se suorastaan rinnastetaan ihmisenä oloon. Marcia Rioux ja Fraser Valentine ovat määritelleet kansalaisuutta sisään- ja ulossulkeviksi mekanismeiksi, jotka määrittävät kuulumista, jäsenyyttä ja etuoikeuksia sekä velvollisuuksia. Kansalaisuutta voidaan tarkastella myös identiteettinä, joka määrittelee oikeuksia, velvollisuuksia sekä voi olla yhdistävä tai erottava tekijä ihmisten välillä. (Hirschmann & Linker, 2015; Tarvainen & Teittinen, 2021.)
Kansalaisuus sisään- ja ulossulkevana mekanismina voi määritellä sitä, ketkä ovat hyviä ja etuoikeutettuja kansalaisia ja ketkä puolestaan kuuluvat kansalaisuuden marginaaliin. Erityisesti feministiset ja kriittisen rotuteorian (critical race theory) tutkijat ovat kritisoineet kansalaisuuden määritelmää, sillä heidän mielestään se käsitteenä kattaa päällisin puolin taloudellisesti toimeentulevan etuoikeutetun valkoisen miehen. Se sulkee ulos muita tähän kategoriaan kuulumattomia, mutta erityisesti toimintakyvyttömiä kehoja. On myös mahdollista, että juridisten määritelmien mukaan kansalaisuus täyttyy, mutta ihmisiä silti kohdellaan toisen luokan kansalaisina. Tällöin juridiset kansalaisoikeudet toteutuvat päällisin puolin, mutta esimerkiksi syrjintää silti tapahtuu. Länsimaissa naisia, etniseen vähemmistöön kuuluvia ja vammaisia henkilöitä on kohdeltu toisen luokan kansalaisina pitkin historiaa. (Hirschmann & Linker, 2015.)
Vammaisuuden määritteleminen on tärkeää, sillä sen määrittely vaikuttaa vammaisten asemaan yhteiskunnassa. Vammaisten oikeuksissa laki on merkittävässä roolissa. Lakien avulla määritellään vammaisten henkilöiden oikeuksia useilla elämän osa-alueilla, kuten työttömyydessä, asumisessa ja palveluiden tarjoamisena sekä syrjinnän estämisessä. Laeista huolimatta vammaiset henkilöt suljetaan usein useilta elämän osa-alueilta pois ja he voivat kohdata ennakkoluuloja, syrjintää ja katkeilevaa osallisuutta yhteiskuntaan. Vammaisiin henkilöihin kohdistuvaa syrjintää, jonka syyt perustuvat heidän ruumiilliseen erilaisuuteensa, kutsutaan ableismiksi. Yhteiskunnan normit ja rakenteet vaikuttavatkin siihen, ketkä määritellään toisia alempiarvoisemmiksi sekä millaisia ennakkoluuloja ja asenteita joitakin ihmisryhmiä kohtaan on. Ableistiset rakenteet vaikuttavat vammaisuuden näkemiseen negatiivisena ilmiönä ja sosiaalisena ongelmana. (Hirschmann & Linker, 2015, Tarvainen & Teittinen, 2021.)
Vammaisuuden määrittelyn molempia malleja, lääketieteellistä ja sosiaalista, on mahdollista havaita suomalaisen yhteiskunnan järjestäytymisessä. Yhteiskunnan rakennetusta ympäristöstä voi havaita lääketieteellistä mallia. Esimerkiksi on paljon sellaisia tiloja, joita ei ole tehty esteettömiksi ympäristöiksi. Sosiaalista mallia, joka pitää sisällään ajatuksen yhteiskunnan muuttamisesta vammaisen toimintakykyä tukevaksi, on havaittavissa suomalaisen yhteiskunnan palvelujärjestelmissä ja lainsäädännössä. Suomalainen lainsäädäntö mahdollistaa erilaisten palveluiden saamisen. Esimerkiksi vammaisten henkilöiden on mahdollista saada vamman asteen mukaan erilaista henkilökohtaista apua ja tukea avustajapalveluiden kautta. Avustajapalveluita voi saada käyttöön esimerkiksi kouluihin, vapaa-ajalle ja kodin askareisiin. Avustajapalvelut ovat yleensä myös avustettaville ilmaisia. Tämän lisäksi erilaisia apuvälineitä on mahdollista saada käyttöön. Tämänkaltaisia apuvälineitä ovat esimerkiksi kuulolaite, pyörätuoli ja apuvälineitä kommunikoinnin tukeen. Ongelmallista kyseisissä palveluissa voi kuitenkin olla se, että usein näiden palveluiden anominen on vammaisen henkilön tai heidän läheistensä vastuulla ja näitä harvemmin tarjotaan automaattisesti.
SEKSUAALINEN KANSALAISUUS
Seksuaaliselle kansalaisuudelle ei ole olemassa yhtä yleistä määritelmää. Seksuaalista kansalaisuutta voidaan määritellä esimerkiksi kahden erilaisen lähestymistavan kautta. Ensimmäinen niistä tarkastelee seksuaalista kansalaisuutta seksuaalioikeuksien näkökulmasta. Tällöin voidaan esimerkiksi tarkastella, keille sosiaalisille ryhmille tiettyjä seksuaalioikeuksia myönnetään ja keiltä niitä kielletään. Tällöin huomio voidaan kiinnittää myös siihen, kuinka eri ihmisryhmät voivat itse ilmaista seksuaalisuuttaan. Toinen näkökulma laajentaa seksuaalisen kansalaisuuden käsitettä koskemaan laajemmin kansalaisoikeuksia seksuaalisuuden näkökulmasta. Tällöin huomiota voidaan suunnata siihen, kuinka henkilön seksuaalisuus vaikuttaa hänen kansalaisoikeuksiinsa. Tässä tekstissä käytän seksuaalisen kansalaisuuden ensimmäistä määritelmää eli tarkastelen seksuaalista kansalaisuutta seksuaalioikeuksien näkökulmasta. Seksuaalioikeuksia voidaan tarkastella kolmen tason kautta. Kyseisiä tasoja ovat käytännön taso, seksuaali-identiteetin taso ja seksuaalisten suhteiden taso. Jokainen taso pitää sisällään kolme kategoriaa, jonka kautta seksuaalioikeuksia lähestytään. (Richardson, 2000.)
Seksuaalioikeuksien käytännön taso
Seksuaalioikeuksien käytännön taso keskittyy tarkastelemaan oikeutta nauttia seksuaalisesta mielihyvästä ja toteuttaa seksiä haluamallaan tavalla. Kyseisessä määritelmässä seksuaalisuus nähdään ihmisten luonnolliseksi fyysiseksi tarpeeksi ja osaksi ihmisyyttä. Seksuaalioikeuksien käytännön taso voidaan lähestyä kolmen kategorian kautta, joita ovat oikeus seksuaaliseen toimintaan, seksuaaliseen mielihyvään ja seksuaaliseen itsemäärittelyyn. Oikeutta seksuaaliseen toimintaan voidaan lähestyä tarkastelemalla sitä, mikä nähdään hyväksyttävänä ja kiellettynä seksuaalisena toimintana eri ihmisryhmien kohdalla. Esimerkiksi joidenkin ihmisryhmien kohdalla luonnollista tarvetta harrastaa seksiä ei nähdä olevan tai joillekin ihmisryhmille jokin on sallittua ja puolestaan toisille kiellettyä. Historiallisesti vammaiset henkilöt on usein kategorisoitu aseksuaalisiksi eli heidän ei nähdä kokevan seksuaalista vetovoimaa toisiin ihmisiin tai vain hyvin vähän. (Richardson, 2000.) Toinen stereotypia vammaisista henkilöistä on ollut kategorisoida heidät hyperseksuaalisiksi. Kyseisistä oletuksista on historiallisesti seurannut vammaisten seksuaalioikeuksien rajoittamista esimerkiksi erilaisten lakien kautta. Vammaisia on pakkosterilisoitu sekä heidän on ollut laitonta harrastaa intiimejä suhteita. (Rainey, 2011, s. 141.)
Oikeutta seksuaaliseen toimintaan voidaan tarkastella myös sen kautta, kuinka seksuaalisten halujen näyttämistä ja ilmaisemista rajoitetaan eri ihmisryhmiltä. Tällöin määritellään sitä, mitä ihmiset saavat omilla kehoillaan tehdä. Historiallisesti vammaisilta ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvilta, kuten homoilta, on kielletty seksuaalisuuden näyttämistä ja sen harjoittamista toisten henkilöiden kanssa. Tähän näkökulmaan liittyy myös keskustelu yksityisestä ja julkisesta. Tällöin seksuaalioikeuksien myöntäminen voi tapahtua käytännön tasolla yksityisesti, mutta suhtautuminen seksuaalisuuden ilmaisemiseen julkisesti voi olla silti kielteistä. Esimerkiksi homouden poistaminen rikosnimikkeestä vaikutti asenteisiin niin, että seksuaalisuuden toteuttamista yksityisesti kotona ei katsottu enää pahalla, kunhan homouttaan ei tuo julkisesti esille. (Richardson, 2000.)
Seksuaalioikeuksien toiminnan tasoon liittyy myös oikeus seksuaaliseen nautintoon. Tämän oikeuden ei nähdä tarkoittavan vain oikeutena harrastaa seksiä eri tavoin, vaan huomio keskittyy oikeuteen nauttia seksuaalisesta mielihyvästä ja tyydytyksestä. 1970-lukuun saakka seksuaalisen nautinnon on usein nähty olevan vain miesten seksuaalioikeus. Toisen aallon feministinen liike alkoi vastustamaan kyseistä näkökulmaa ja sen tavoitteena oli laajentaa oikeus nauttia seksuaalisesta mielihyvästä koskemaan kaikkia ihmisiä. Kyseisen näkökulman myötä seksuaalista nautintoa alettiin näkemään myös kuluttajan oikeutena, jonka seurauksena kansalaisia alettiin kategorisoimaan myös seksuaalisen nautinnon kuluttajina. (Richardson, 2000.)
Avustettu seksi liittyy oikeuteen nauttia seksuaalisesta mielihyvästä. Suomessa ei ole olemassa selkeää määritelmää avustetulle seksille. Yleensä avustajat ja avustettavat voivat sopia yhdessä, mitä avustettuun seksiin kuuluu ja millaista se voisi olla niin, että kaikilla osapuolilla on hyvä olla. Ylen artikkelissa haastateltu erityistason seksuaaliterapeutti Tanja Roth kehottaa tekemään kirjallisen sopimuksen avusteisesta seksistä. Avustajilla ei ole velvollisuutta auttaa seksin harrastamisessa tai tehdä mitään, mikä tuntuu heistä epämiellyttävältä. Avustetussa seksissä täytyy ottaa huomioon myös avustajien seksuaalioikeudet. (Yle, 2019.)
Vammaisten henkilöiden oikeutta nauttia seksuaalisesta mielihyvästä voisi parantaa se, että avustettu seksi olisi tunnetumpi ilmiö ja käytänne. Miikan avustaja Jannina Tallberg ei ollut kuullut avustetusta seksistä ennen Riikosten avustamista. Hän ei siis ollut kuullut siitä puhuttavan lähihoitajakoulutuksessa eikä aiemmin työelämässä. Jannina kuitenkin tarjoutui itse avustamaan Riikosia seksissä. Hän ajattelee, että haluaisi tai suorastaan vaatisi tukea seksin harrastamiseen, jos olisi itse vammautunut. (Yle, 2019).
Kolmas kategoria seksuaalisten oikeuksien käytännön tasoon on oikeus seksuaaliseen itsemärittelyyn ja kehon koskemattomuuteen. Kyseisellä näkökulmalla tarkoitetaan yksilön oikeutta turvalliseen seksiin, kehon autonomiaan ja sen kontrolliin. Tämä kattaa myös esimerkiksi oikeuden aborttiin. Seksuaalioikeuksien käytännön tasoon liittyy myös oikeus saada seksuaalikasvatusta. Kyseinen näkökulma on näin ollen myös yhteydessä muihin kansalaisoikeuksiin. (Richardson, 2000.)
Ylen (2019) artikkelissa kerrotaan vammaisten henkilöiden seksuaalikasvatuksen jääneen usein puutteelliseksi. Vammaisiin henkilöihin kohdistuvat ennakkoluulot voivat myös näkyä seksuaalikasvatuksen tavoissa tai sen puutteesta. Vammaisilla voi olla erilaisia vammoja, jotka vaikuttavat seksin harrastamiseen. Esimerkiksi halvaukset voivat vaikuttaa raajojen tai genitaalien toimintaan. Tällöin tyypillisimmät seksiasennot eivät välttämättä onnistu. Onkin havaittu, että tämänkaltaisissa tilanteissa seksuaalikasvatus tai -neuvonta voivat jäädä puutteelliseksi, eikä erilaisista tavoista harrastaa seksiä kerrota. (Rainey, 2011, s. 141.)
Raineyn (2011) havaintoja jakaa myös Ylen (2019) uutisessa haastateltu erityistason seksuaaliterapeutti ja seksuaalikasvattaja Tanja Roth. Roth käy erilaisissa instituutioissa kertomassa ja kouluttamassa ihmisiä seksuaalisuudesta, seksin muodoista ja esimerkiksi avustetusta seksistä. Rothin mukaan vammaisuus, seksuaalisuus ja avustettu seksi ovat edelleen tabuja Suomessa ja vammaisten seksuaalioikeuksien toteutuminen on Suomessa edelleen heikkoa. Rothin mukaan monien vammaisten henkilöiden seksuaalikasvatus on ollut puutteellista. Rothin mukaan ei ole erikseen olemassa vammaisten seksuaalisuutta, vaan seksuaalisuus kuuluu kaikille. (Yle, 2019.) Vammaisille henkilöille olisi siis tarpeellista kertoa laajasti seksuaalisuuteen liittyvistä asioista, kuten myös avustetusta seksistä.
Seksuaalioikeudet identiteetin tasolla
Toinen taso tarkastella seksuaalioikeuksia on identiteetin kautta. Tällöin huomio siirtyy toiminnan tasolta ihmisen itsensä määrittelyyn ja sen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Seksuaali-identiteetti voi toimia sisään- ja ulossulkevana mekanismina kansalaisuuden kategorisoinnissa. Identiteetti voi silloin vaikuttaa myös toiminnan tason mahdollisuuksiin ja oikeuksiin. Identiteettiä voidaan seksuaalioikeuksin näkökulmasta tarkastella kolmen eri oikeuskategorian (itsemäärittelyn, itseilmaisun ja itseoivalluksen) kautta. (Richardson, 2000.)
Oikeudella itsemäärittelyyn tarkoitetaan oikeutta itse määritellä oma seksuaali-identiteetti. Identiteetin ei siis tarvitse silloin perustua tiettyyn toimintaan vaan siihen, mitä ihminen itse tuntee. Seksuaali-identiteetin ei myöskään nähdä olevan valittu toimintatapa, vaan luonnollinen osa ihmistä. Seksuaalivähemmistöihin kohdistuva syrjintää perustuu tällöin persoonallisuuteen eikä ole yksilön kontrolloitavissa, mikä seksuaalioikeuksien näkökulmasta nähdään epäreiluna. (Richardson, 2000.) Yhteiskunnassamme heteronormatiiviset oletukset vaikuttavat kaikkiin ihmisiin, mutta erityisesti vammaisiin henkilöihin. Vammaisten henkilöiden oletetaan automaattisesti olevan heteroseksuaaleja, mikä vaikuttaa tällöin myös seksuaalikasvatukseen. Seksuaalikasvattajat eivät usein tarjoa muita muotteja vammaisten seksuaalisuuteen kuin heteroseksuaalisuuden. (Rainey, 2011, s.141.) Kyseiset oletukset voivat vaikeuttaa vammaisten henkilöiden itsemäärittelyä tai positiivisen minäkuvan luomista.
Oikeudelle itseilmaisuun puolestaan tarkoitetaan oikeutta olla myös julkisessa tilassa oma itsensä ja ilmaista seksuaali-identiteettiään. Kyseinen oikeus on yhteydessä sosiaaliseen ja kulttuuriseen elämäntapaan ja kansalaisuuteen sekä niiden esiintuomiseen. Kyseiseen oikeuteen liittyy myös oikeus yksityiseen eli itseilmaisun tavat ja muodot saa päättää itse eikä kenellekään ole velvollisuutta ”olla ulkona kaapista” julkisessa tilassa, jos niin ei itse halua. Oikeus itseoivalluksesta (self-realization) pitää sisällään oikeutta olla oma (erilainen) itsensä ja korostaa omaa marginaalista identiteettiään. Kyseinen käsite on yhteydessä kulttuuriseen kansalaisuuteen. Tämän lisäksi kyseinen käsite liittyy myös kulutukseen ja oikeuteen ostaa ja pitää yllä tietynlaista elämäntyyliä. (Richardson, 2000.) Vammaisten henkilöiden kohdalla oikeutta itseilmaisuun ja itseoivallukseen voi hankaloittaa haitalliset ennakkoluulot ja stereotypiat, kuten oletukset aseksuaalisuudesta tai hyperseksuaalisuudesta. Tämän lisäksi ennakkoluuloja liittyy myös vammaisten henkilöiden seksikkyyteen tai pikemminkin siihen, ettei heitä ole nähty sellaisina. (Rainey, 2011, s.141; Richardson, 2000.)
Vammaisten henkilöiden oikeutta ilmaista omaa marginaalista tai seksuaali-identiteettiään voisi vahvistaa representaation keinoin. Populaarikulttuuri, valtavirtainen porno ja seksuaalikasvatus voivat pitää yllä tiettyjä normeja ja mielikuvia siitä, millaista seksin pitäisi olla ja millainen henkilö on haluttava. Porno on usein heteronormatiivista ja seksiä harrastavat ovat usein täysin toimintakykyisiä. Tuotettu porno seuraa myös usein tiettyä käsikirjoitusta, joka luo mielikuvaa siitä, millaista seksin kuuluisi olla. Kyseiset mielikuvat ja normit voivat lisätä paineita ja tunteita vääränlaisuudesta. Vammaisten toiseuttaminen voi hankaloittaa positiivisen minäkuvansa luomista seksuaalisuuden näkökulmasta. Tämän lisäksi ennakkoluulot voivat vaikeuttaa kumppanin löytämistä. (Rainey, 2011, s. 141–142.) Representaation muuttaminen esimerkiksi populaarikulttuurissa erilaisin keinoin voisi vaikuttaa siihen, että vammaiset henkilöt voisivat kokea itsensä haluttavana ja riittävänä sekä tuntea oikeutta tuoda omaa seksuaalisuuttaan myös esille.
Seksuaalioikeudet seksuaalisten suhteiden näkökulmasta
Yhteiskunta ja siten seksuaalioikeudet järjestäytyvät usein sosiaalisten suhteiden, erityisesti parisuhteiden, kautta. Yhteiskuntia järjestää tyypillisesti heteronormatiivisuus, minkä puolesta kansalaisuus rakentuu myös tästä lähtökohdasta. Tämän lisäksi oikeuksiin vaikuttaa erilaiset yhteiskunnalliset rakenteet, kuten ableismi ja patriarkaalisuus. Seksuaalioikeuksia seksuaalisten suhteiden näkökulmasta voidaan tarkastella kolmen kategorian kautta. Kyseisiä kategorioita ovat oikeus seksuaalisiin toimintoihin henkilökohtaisissa suhteissa, oikeutta valita kumppani sekä oikeus seksuaalisen suhteen julkiseen validointiin. (Richardson, 2000.)
Oikeutta seksuaalisiin toimintoihin henkilökohtaisissa suhteissa on erotettu toiminnan tasolta sen takia, että seksuaalisia toimintoja voi harrastaa yksin tai yhdessä. Yhteiskunnalliset rakenteet ja asenteet vaikuttavat seksuaalisten toimintojen sallittavuuteen henkilökohtaisissa suhteissa. Esimerkiksi ikä on yksi tämänkaltainen tekijä, joka vaikuttaa seksuaalisiin toimintoihin. Ikä seksuaalisia toimintoja rajoittavana tekijänä on kuitenkin myös kulttuurisidonnaista. Tämän lisäksi ikää voidaan tulkita eri maissa ja yhteisöissä sukupuolittuneesti. (Richardson, 2000.)
Oikeuteen valita kumppani sisältyy ajatus siitä, millaisten ihmisryhmien kanssa ihminen on oikeutettu harrastamaan seksiä tai kenet on oikeutettu ottamaan kumppanikseen. Historiallisesti vammaisia henkilöitä on koskenut erilaiset oikeudet kumppanin valintaan tai jopa kyseinen oikeus on kielletty kokonaan. Esimerkiksi vuonna 1933 Natsipuolue sääti pakkosterilisaatio lain koskemaan kaikkia vammaisia henkilöitä. Steriloiduilla ihmisillä ei täten ollut mahdollisuutta myöskään mennä naimisiin. (Richardson, 2000.) Nykyisin vammaisten oikeutta perustaa perhe tai solmia avioliitto määrittää YK:n vuonna 2006 tehty Yleissopimus vammaisten oikeuksista ja sen Artikla 23. Suomi on ratifioinut kyseisen sopimuksen vuonna 2016. (Suomen säädöskokoelman sopimussarja, 2016.)
Oikeus seksuaalisten suhteiden julkiseen validointiin liittyy kysymykset siitä, millaiset oikeudet erilaisilla parisuhteilla on. Esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliitossa voi olla heikommat sosiaaliset ja juridiset oikeudet kuin heteropareilla. Samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeudet voivat olla huonommat esimerkiksi adoption, perimisen tai maahanmuuton näkökulmista. (Richardson, 2000.) Edellä mainitut oikeuksien toteutumisen haasteet voivat koskea myös vammaisia seksuaalivähemmistöön kuuluvia.
YHTEENVETO
Tässä tekstissä olen tarkastellut seksuaalioikeuksia vammaisten henkilöiden näkökulmasta. Vammaiset henkilöt on historiallisesti kategorisoitu usein haluttomiksi ja ”vääränlaisiksi” harrastamaan seksiä tai olemaan seksuaalisissa suhteissa. Historiallisesti vammaisia henkilöitä on pakkosterilisoitu sekä heidän seksuaalisuuden tapojaan tai seksuaalisuuden ilmentämistä on rajoitettu erilaisin lainsäädäntöjen kautta. Nykyinen lainsäädäntö pyrkii turvaamaan vammaisten henkilöiden seksuaalioikeudet. Tämä kuitenkin vaikuttaisi jäävän ideaalitasolle eikä vammaisten henkilöiden seksuaalioikeudet täysin toteudu. Toteutumisen puutteellisuuteen näyttäisi vaikuttavan tyypillisesti syvään juurtuneet haitalliset asenteet ja ennakkoluulot vammaisia henkilöitä kohtaan.
Kyseisillä ennakkoluuloilla on usein todellisia vaikutuksia vammaisten henkilöiden elämään. Vammaisten henkilöiden kategorisoiminen voi toimia kansalaisuuden ulossulkevana tekijänä vaikuttaen erilaisten stereotypioiden syntyyn, vaikeuttaen kumppanin löytämistä tai hankaloittaen seksuaalisuuden itseilmaisua. Vammaisten oikeutta seksuaaliseen mielihyvään voi hankaloittaa avustetun seksin vähäinen tunnettavuus tai tietämättömyys kyseisen ilmiön olemassaolosta. Kategorisoiminen ja erilaiset ennakkoluulot voivat vaikuttaa myös seksuaalikasvatuksen saantiin, mikä voi lisätä ulossulkemisen kokemuksia. Vammaisiin henkilöihin kohdistuvat ennakkoluulot voivat vaikuttaa myös heidän yhteiskunnan jäsenyyden toteutumiseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa on onneksi erilaisia palveluita ja apuvälineitä vammaisten henkilöiden saatavilla. Tieto omista oikeuksista on kuitenkin ensisijaisen tärkeää, että palveluita on mahdollista anoa. Tiedon vajavaisuus voi vaikuttaa niin, että vammaisten henkilöinen muodollinen kansalaisuus toteutuu, mutta muuten joutuvat elämään kansalaisuuden marginaalissa.
Tieto omista (seksuaali)oikeuksista vaikuttaisi olevan merkittävä tekijä seksuaalioikeuksien toteutumisessa. YLE:n (2019) artikkelissa tuotiin esille sitä, kuinka tieto vammaisten seksuaalioikeuksista on edelleen hyvin vajavaista. Seksuaalioikeuksien tiedon lisääminen vammaisille henkilöille itselleen sekä kaikille muille olisi tärkeää. Koulutus voisi vaikuttaa eriarvoisten rakenteiden ja normien purkamista. Merkittäviä keinoja voisi olla sosiaali- ja terveydenhoito henkilökunnan kouluttaminen (YLE, 2019). Tämän lisäksi tietoa avusteisesta seksistä voisi olla tärkeää kertoa myös uusille henkilökohtaisille avustajille. Yksi keino voisi olla avustajakeskuksen tekemät perehdytykset uusille ja vanhoille työntekijöilleen. Muita keinoja voisi olla vammaisuuden representaation muutokset. Esimerkiksi tekstissäni esiin nostettu dokumentti Tarvitsemme apua seksissä (2019) on ollut hieno keino laajentaa vammaisten henkilöiden representaatiota.
Tiia Hartikainen, YTK, sosiologian maisteriopiskelija, Itä-Suomen yliopisto
LÄHDELUETTELO
Hirschmann, N. J. & Linker, B. (2015). Disability, Citizenship, and Belonging: A Critical Introduction. Teoksessa Hirschmann, N. & Linker, B. (eds.) Civil Disabilities: Citizenship, Membership, and Belonging. Philadelphia: University of Pennsylvania Press, s. 1–21.
”Avustaja Jannina Tallberg on vieressä, kun Miika ja Raila Riikonen harrastavat seksiä: “Pystyn sulkemaan itseni pois siitä tilanteesta”. (7.10.2019). Yle. Haettu 6.11.2022 osoitteesta https://yle.fi/uutiset/3-11000972.
Rainey, S. (2011). Love, sex, and disability: the pleasures of care. Lynne Rienner Publishers.
Richardson, D. (2000). Constructing sexual citizenship: theorizing sexual rights. Critical Social Policy, 20(1), 105–135. https://doi.org/10.1177/026101830002000105
Suomen säädöskokoelman sopimussarja. (2016). Valtioneuvoston asetus.
Tarvainen, M & Teittinen, A. (2021). Vammaisten ihmisten muuttuva kansalaisuus. Teoksessa Hautala, Kivistö, M., Tarvainen, M., & Teittinen, A. Vammaiset ihmiset kansalaisina. Vastapaino.
Tarvitsemme apua seksissä. (2019). Yle Areena. https://areena.yle.fi/1-4651057
