Yhteiskuntatieteiden opiskelu on myllerrys, joka vaikuttaa tapaamme ajatella ja olla. Moni opiskelija saapuu opintojen äärelle puhkuen tiedonjanoa ja halua saada vastauksia. Silmissä hehkuu halu ymmärtää, käsittää ja löytää jotain, johon tiukasti tarttua totuutena. Monialaiset yhteiskuntatieteiden perusopinnot tuovat kuitenkin todellisuuden vasten kasvoja nopeasti. Ei ole mitään tiukkaa totuutta, johon tarttua ja se voi olla myös lamaannuttavaa. Silmille vyöryy kysymykset todellisuudesta, olemassaolosta, objektiivisuudesta, epistemologiasta ja dualismin ylitsepääsy yrityksistä. Se tuo eteen kasapäin eri aikakausien teoreetikoita, klassikoita ja koulukuntia. Silmissä vilisee Putnam, Beauvoir, Simmel, Freire, Moscovici ja Marx. Klassikoiden välissä revitään hiuksia päästä ja yritetään pysyä perässä.
Kyse ei ole vain opittavan materiaalimäärän laajuudesta, vaan myös meistä itsestämme. Ei ole ihme, jos alamme kyseenalaistaa tapaamme olla, toimia ja ajatella. Olisi naiivia ajatella, ettei omaa itseään ala tarkastella, kun päivät päästänsä edessä on teorioita, jotka kyseenalaistavat ihmisten kykyä nähdä omaa sosiaalista asemaansa, sisäistettyä sortoa ja symbolista väkivaltaa. Sitä mukaan, kun yhteiskunnallistumista alkaa hahmottaa opintojen myötä kehittyvien linssien läpi, voi moni itsestään selvä elämän asia saada aivan uudet värit ja ulottuvuudet, eikä se ole aina helppoa.
Ei ole ihme, jos tuntee itsensä voimattomaksi, kun edessä on informaatiotulva ja monialaisesti erilaisia teorioita, suuntauksia ja tapoja ajatella maailmaa. Siinä voi olla vaikea löytää omaa paikkaansa ja sitä ääntä, jota itse haluaa käyttää. On vaikeaa hahmottaa kokonaisuuksia ja opittujen asioiden välisiä siltoja, kun teorioiden kehikot ovat niin suuria. Voi myös helposti tuntea itsensä pieneksi kaiken keskellä ja välillä jopa riittämättömäksi, ettei ole sitä omaa ääntä. Meillä kaikilla on kuitenkin ääni ja meidän tulisi käyttää sitä.
Aikaa ja ajatuksia kirjoittamiselle
Brittiläinen luokkatutkija Beverley Skeggs (2014, s.9) on todennut prosessoivansa mieltä askarruttavia kysymyksiä kirjoittamalla. Hän kuvailee kirjoittimista ymmärtämisen prosessina ja tämä on ajatus, johon itsekin haluan tarttua. Näen kirjoittamisen dialogina itsen ja ajatuksien kanssa. Se on ajatuksia eteenpäin vievää ja ruokkivaa dialektiikkaa, joka auttaa saamaan kiinni ajatuksen haituvista ja antaa alustan muodostaa niistä kokonaisuuden. Siksi toivoisinkin, että meillä opiskelijoilla olisikin enemmän aikaa ja mahdollisuuksia pysähtyä kirjoittamaan ajatuksiamme.
Opiskelijalla tulisi olla aikaa kahlata materiaaleissa ja olla jumissa teorioiden ristivedossa. Pitäisi saada pysähtyä ajattelemaan ja haahuilemaan, sillä pikajuoksun keskellä on vaikea hahmottaa kokonaisuutta. Sosiologian tehtävä on paikantaa arkiajattelun kannalta ”näkymättömiä” asioita ja kysymyksiä, jotta voimme ymmärtää yhteiskunnallisten ongelmien todellisia syitä ja tehdä niitä näkyväksi (Purhonen ym. 2006, s. 19). Miten me voimme hahmottaa näitä näkymättömiä asioita ja oppia kysymään oikeita kysymyksiä, jos emme saa aikaa pysähtyä ihmettelemään?
Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu siltä, ettei kirjoittamiselle ole aikaa, eikä varsinaisesti haahuilullekaan. Kirjoittaminen kaikuu pakkopullaisuutta oppimistehtävien kautta ja ajatuskin ylimääräisestä kirjailusta tuottaa hikikarpaloita otsalle. Toivoisin, ettei opiskelijoiden suhde kirjoittamiseen olisi vain pakollisien oppimistehtävien pusertamisen varassa, vaan kirjoittamisesta muodostuisi mahdollisuus tarkastella ja kehittää omia ajatuksia. Kirjoittamisesta muodostuisi ajattelun apuväline, jonka parissa voisi viipyillä niin yksin kuin yhdessä muiden kanssa.
Pelkään pahoin, että yhteiskunnallinen tilanne ja opiskelijoiden haasteet ovat kuitenkin tiellä kirjoituksen tielle löytämiseen. Opiskelijoiden opintojen aikainen työssäkäynti on yleistynyt, eikä se ole ihme, sillä moni opiskelija kokee epävarmuutta toimeentulostaan (Saari, Koskinen, Attila & Sáren, 2020, s. 61, 82). Vaikka Eurostudent VII –tutkimuksen (Saari ym. 2020, 61–62) mukaan opiskelijoiden työssäkäynti ei ole suoraviivaisesti poissa opintoihin käytetystä ajasta, mutta pelkään sen olevan pois resursseista prosessoimaan opittuja asioita. Viekö opiskelun suorituskeskeinen kulttuuri meitä kauemmas sosiologian ytimestä, koska opintojen suorittamisesta on muodostunut kilpajuoksu kohti valmistumista?
Harhapolkujen ammentava voima
Tämän tekstinkin kirjoittaminen on ollut täynnä harhapolkuja. Olen ajautunut selaamaan tuhottoman monia artikkeleita, katsomaan Yle areenasta kyselytunteja ja sitä kautta Finlexiin arvioimaan hallituksen esityksiä eduskunnalle. Olen eksynyt pohtimaan oppimista, kirjoittamisen ulottuvuuksia, opiskelijoiden ahtaalle ajamista ja epätoivoa, joka yhteiskunnallisesta tilasta on kaikuna hahmottuvissa. Välillä olen saanut itseni takaisin kirjoituksen pariin, vain eksyäkseni uudelleen. Olen ollut ennen kova sättimään itseäni jatkuvasta haahuilusta ja niin sanotusta aikaansaamattomuudesta, kunnes olen tajunnut sen oleellisuuden. Harhapolut ovat kaikkea muuta kuin tarpeetonta, erityisesti yhteiskuntatieteilijälle. Erään ystäväni sanoja lainaten, aina pitää olla aikaa kivien potkiskelulle.
Meidän tärkeää saada hahmottaa, miten maailma kulloinkin makaa. Näkisin, että kriittiseen yhteiskuntatieteelliseen ymmärrykseen kuuluu todellisuuden hahmotus prosessina ja muutoksena, eikä staattisena tilana (Freire, 2005, s.101). Jotta voimme pystyä aitoon dialogiin ja laajempaan ymmärrykseen, meillä tulee olla aikaa myös hahmottaa maailman tilaa tässä hetkessä, peilipintana menneeseen ja kehitettävänä suuntaviivana tulevaisuuteen. Sosiologian tehtävänä voidaan nähdä sen kriittinen potentiaali ympäröivään yhteiskuntaan (Purhonen ym. 2006, s.19), mutta miten voimme löytää ja nähdä kritiikkiä, jos meillä ei sosiaalitieteilijöinä ole aikaa uppoutua ajankohtaisiin aiheisiin tai kurssikirjojen ulkopuolisiin materiaaleihin? En usko, että se onnistuu pelkillä luentosulkeisilla tai teoriatiivistelmien tenttimisellä, vaan se vaatii oppimisen prosesseja ja harhaan astumisia. Eksymistä teorioiden kehikkoon ja sieltä takaisin.
Kuin Hannu ja Kerttu pipareita polulle ripotellen, auttaa kirjoittaminen palaamaan sieltä teorioiden keskeltä takaisin tähän hetkeen. Kirjoittaminen on kuin punomisprosessi, joka auttaa hahmottamaan oppimaamme ja mahdollistaa siltojen luomisen opittujen asioiden välille. Se auttaa jäsentämään niitä monia utuiselta tuntuvia teorioita ja niiden rajapintoja, laittaa ne vuoropuheluun keskenään ja synnyttää uudenlaisia kokonaisuuksia ja ajatuksia. Skeggsin (2014, s.9) mukaan se mahdollistaa muodon antamisen niille ideoille, joiden kanssa elämme. Oli kirjoitus sitten ranskalaisin viivoin vedeltyjä käsitteitä, proosapätkiin kätkettyjä ajatelmia tai kirjekuoreen sotkuisasti raapustettu ajatuskartta, se on aina apukeino hahmottaa myös ajattelunpolkujamme.
Kirjoituksella kohti laajempaa keskustelua
Kirjoittaminen on ajattelun työkalu, joka auttaa prosessoimaan oppimista. Se on tapa työstää ja leikitellä omilla ajatuksilla, mutta myös mahdollisuus hahmottaa kokonaisuuksia konkreettisemmassa muodossa. Se on mahdollisuus heittää järjettömältäkin tuntuvia ajatelmia. Nuo sanailut ja sotkuiset tekstitiedostot voivat vaikuttaa tyhjänpäiväisiltä, mutta niiden ymmärrystä lisäävä voima on uskomaton. Se lattialle pudonnut kirjekuori ja siihen piirretty ajatuskartta voi sisältää suuren ajatuslukon avautumisen. Se kuvaa hienosti kirjoittamisen oivalluksia sisältävää luonnetta. Kirjoitus on siis vuoropuhelua omien ajatuksien kanssa, mutta parhaimmillaan se on mahdollisuus laajemmalle dialogille julkaistussa muodossa.
Koen, että sosiologian, että laajemmin yhteiskuntatieteiden sisällä olisi mahdollisuus käydä suuremmassa mittakaavassa keskustelua, oppia uutta ja löytää oivalluksia yhdessä. Yhteiskuntatieteilijöillä on oivat lähtökohdat dialogiin, yhteiseen oppimiseen ja toimintaan pyrkivien ihmisten kohtaamiseen. Meillä on useita yliopistoja ja erilaisia opintojen painotuksia, joten ammennettavaa vuoropuhelulle on olemassa. Ajattelen, että kirjoittamisen ja kirjoitusten julkisen jakamisen kautta on mahdollisuus pyrkiä oppimaan yhdessä enemmän kuin tällä hetkellä tiedämme ja jakamaan ideoitamme myös laajemmalle yleisölle. Kirjoittamisen tuotoksen asettaminen muiden tarkasteluun on aina mahdollisuus dialogille, jossa on mahdollisuus päästä yksilön ajattelua syvemmille ulottuvuuksille. (Freire,2005, s.98–99.)
Laajempana merkityksenä kirjoitelmien jakaminen julkisuuteen voidaan nähdä myös tieteenalan ulkopuolisten löytäminen sosiologisen ajattelun pariin. Sosiologiset tutkimukset ovat suunnattu usein sosiaalitieteellisesti koulutetulle yleisölle, ja kieli on täynnä tieteenalalle erikoistunutta käsitteistöä ja luetun ymmärtäminen suorastaan vaatii sosiaalitieteellistä koulutusta. Ehkä Sosiologi-lehti kirjoitus- ja julkaisualustana alan opiskelijoille voi olla keino harjoitella alalle tyypillistä kielen käyttöä, mutta myös mahdollistaa arkitajuisemman tekstin muodostamisen ja julkaisemisen? Ehkä se on alusta, jolle voi pienemmällä kynnyksellä laittaa tarkasteltavaksi niitä ajattelun katveita, joita ei yksin meinaa saada selkeäksi. Ehkä tämä voi olla alusta laittaa ulos se kriittistävoimaa huhkuva runo, jonka haluaa tulevan kuulluksi. Ehkä me tosiaan tarvitsemme helpommin lähestyttävää kulmaa teoreettisen jargonin lisäksi, sillä hyvä kommunikointi edellyttää muutakin kuin johdonmukaista asian esittämistä.
Lopulta tämä kirjoitukseni kirjoittamisesta on hätähuuto sen itsensä, eli kirjoittamisen puolesta. Meillä pitäisi olla aikaa oppia ja kehittää yhteiskuntatieteellistä katsettamme ja siihen tulisi olla saatavilla resursseja. Meillä tulisi olla enemmän mahdollisuuksia löytää kirjoittamisen ilo pakon alta ja avata sitä kautta mahdollisuuksia kollektiiviseen ajatusten jakamiseen monipuolisesti tieteenalaa laajemmalle yleisölle. Meillä tulisi olla kaikilla tilaa kirjoittaa, sillä meillä kaikilla on annettavaa. Meidän alallamme kirjoitetaan valtavasti koko ajan, joten olisi kunnia saada lukea muiden opiskelijoiden anteja ja oppeja, joita opintojen aikana on prosessoinut. Siltojen hahmottaminen näkymättömien asioiden välillä onnistuu yksinkin, mutta paremmin ne saa näkymään useammasta perspektiivistä ja siksi olisi ilo saada lukea muiden ajatelmia ja ajatusprosesseja kirjoituksien muodossa.
Ehkä korona-aika ja yksin opintojen suorittaminen on jättänyt jälkeemme railon, joka luo paineita tuoda omia ajatuksiaan nähtäville. Haluan kuitenkin tämän tietotulvan ja teorioiden valtameren keskellä freireläisessä hengessä muistuttaa, että me kaikki olemme vain ihmisiä, jotka pyrkivät yhdessä oppimaan enemmän kuin tällä hetkellä tiedämme. Me kaikki olemme yhtä tietämättömiä ja tietäviä samaan aikaan ja parhaimmillaan, meillä on dialogin kautta mahdollisuus pyrkiä oppimaan yhdessä. Saavuttamaan oppia, joka on enemmän kuin se tieto, jota meillä on tällä hetkellä. Siksi haluankin kutsua teitä mukaan dialogiin kirjoituksen kautta, jossa meillä on kaikilla mahdollisuus yhteiseen oppimiseen ja toimintaan. (Freire, 2005, 98-99.) Opintojen eteen tuleva tietotulva ja maailmanpaino voi tuntua hallittavammalta yhdessä.
Anniina Palokangas, Hyvinvointi yhteiskunnassa maisteriopiskelija, Itä-Suomen yliopisto
Lähteet:
Freire, P. (2005). Sorrettujen pedagogiikka. Tampere: Vastapaino.
Skeggs, B. (2014). Elävä luokka. Tampere: Vastapaino.
Purhonen, S., Rahkonen. & Roos, J. P. (2006). Johdanto. Bourdieun sosiologian merkitys ja ominaislaatu. Teoksessa Purhonen, S. & Roos, J. P. (toim.) Bourdieu ja minä. Tampere: Vasta-paino.
