Miehenä oleminen on vaikea kokemus. Omakohtainen mieheyden ideaali on jatkuvasti vaarassa hajota käsiin. Miehet elävät jatkuvalla miinakentällä, jossa yksikin väärä valinta voi rikkoa miehisyyden illuusion. Ei tietenkään kaikki miehet, mutta minä ainakin. Minä ainakin tunnen nämä sisäistetyt odotukset vastarintana sisälläni, kun menen lakatuin kynsin työpaikalle tai kun julkisessa tilassa istuessani ristin jalkani. Mieheys on niin haurasta, että jo olemassaolo väärässä kehollisessa asennossa on vaarallista.
Nuoremmatkaan sukupolvet eivät vaikuta olevan paremmassa asemassa. Yhä useammat nuoret miehet ja pojat kuuntelevat podcasteja siitä, miten olla alfa- tai sigma-uros. Molemmat ummehtuneista ihanteista kertovat tarinaa itsevarmuudesta, autenttisuudesta ja itsenäisyydestä. Kyseessä on ilmiselvä paradoksi. Mies yrittää opetella pois omasta itsestään täyttääkseen ihanteiden vaatimukset. Ja näihin vaatimuksiin sisältyy kyky olla kaikissa tilanteissa oma itsensä. Ei tietenkään kaikki miehet, mutta minä ainakin.
Olen kasvanut nuoruuteni hyvin kristillisessä ympäristössä, joten minun on luonnollista lähteä etsimään länsimaisen ajattelun perusteita kristittyjen pyhistä teksteistä. Raamattu nimittäin jumalisessa viisaudessaan mutuilee Toisessa kirjeessä Timoteukselle, että heteroparisuhteessa nainen kaipaa rakkautta ja mies kunnioitusta. Tästäkin asiasta julkean olla kristittyjen Jumalan kanssa eri mieltä. Olisiko kuitenkin niin, että supersosiaalisen lajimme edustajana lähtökohtaisesti jokainen meistä kaipaa sekä rakkautta että kunnioitusta osakseen? Ehkä tässä jaottelussa on kuitenkin jotain historiallisesti ja kulttuurisesti merkittävää. Kristillisen Jumalankin mielestä ideaali miehisyys on jotain niin haurasta, että parisuhteessa naisen tehtävä on jatkuvasti kunnioituksellaan pönkittää haurasta mieheyttä. Näkemys on linjassa Raamatun ensimmäisten sivujen kanssa, joissa Jumala tarinan mukaan kiroaa naisen miehen egon pönkittäjäksi.
Nämä ideat eivät näytä jääneen historiaan tai konservatiivisten yhteisöjen sisälle. Nytkis Ry:n kyselytutkimuksen mukaan ikäryhmästä riippuen 20–25 % miehistä on sitä mieltä, että nainen voi pukeutumisellaan tai käytöksellään ansaita häneen kohdistetun väkivallan. Väkivalta ja sen uhka näyttäytyy keinona palauttaa kapinoiva nainen takaisin suorastaan raamatulliseen asemaansa. Mieheys on niin haurasta, ettei se kestä vapaasti hengittävää naiseutta rinnalleen. Kyseessä ei ole uusi somessa syntynyt ilmiö. Kyseessä on historiallinen asetelma, joka ei ole koskaan poistunut sosiaalisesta todellisuudestamme.
Bell Hooks teoretisoi kirjassaan Mies tahtoo muuttua (2020), että pojalla on lupa tunneilmaisuihin ennen murrosikää, mutta murrosiässä tuo lupa evätään. Murrosiässä on alettava kasvamaan kohti miehisyyden ideaalia, hegemonisen maskuliinisuuden säännöillä. Mitähän siitä mahtaa tulla, kun miehet elävät nuoruuttaan ja aikuisuuttaan puutteellisin tunnetaidoin maailmassa, joka uhkaa jatkuvasti haurasta miehisyyttä? Haurasta oikeutta tulla rakastetuiksi ja kunnioitetuiksi. Ei tietenkään kaikki miehet, mutta minä ainakin.
Bell Hooksilla on ongelmaan ilmiselvä vastaus. Miesten on saatava opetella tunnetaitoja läpi elämänsä. Lupa tunneilmaisuihin tulisi olla läpi elämän, myös murrosiässä ja sen jälkeen. Tietenkin on niin, että suurin vastuu hegemonisten maskuliinisuuden myyttien purkamisesta on miehillä itsellään. Olen kuitenkin melko varma, että myyttien purkaminen ei tapahdu niin, että sosiaalisesti taitavat ja tunnetaitoja omaavat miehet huutelevat korokkeeltaan toisille miehille sloganeita: ”Tehkää tunnetyönne!” Se ei ole herkkyyttä tai kutsu keskusteluun. Ennemmin kuulisin tarinoita siitä, miten nämä yksilöt ovat itse tunnetyönsä tehneet. Ennemmin kuulisin rehellisiä kertomuksia siitä, mistä on lähdetty ja mihin on tultu. Uskoisin, että tunnetyönsä tehnyt ihminen on valmis sanoittamaan herkät kohtansa. ”Tee tunnetyösi” on muutoinkin paska slogan. Ihan kuin se joskus tulisi valmiiksi.
Bell Hooksin hengessä on todettava, että hegemonisen maskuliinisuuden ihanteiden ylläpitäminen ei ole ollut yksin miesten ansiota. Näiden ihanteiden ja odotusten toisintaminen ei sinällään vaadi kiveksiä. Miehillä ja pojilla on täysin perusteltu tunne murroksesta, jossa vanhat maskuliinisuuden ihanteet eivät toimi, mutta maailma ei ole vielä valmis monenkirjavaan miehisyyteen. Tämän murroksen ylittäminen vaatii yhteisiä talkoita, joissa olemisen ihanteet eivät määrity sukupuolesta käsin. Ne vaativat myös tarinoita, joissa ihmiset uskaltavat olla keskeneräisiä. Psykologisen tai ideologisen täydellisyyden vaatiminen tuottaa vain uudenlaista ahtautta. Juuri odotusten mahdottomuuden ja muottien ahtauden kanssa miehet näyttävät kipuilevan. Ei tietenkään kaikki miehet, mutta minä ainakin.
Aleksi Isokoski
