Kun lainoppineelta kysytään, mikä on legaliteettiperiaate, vastaus tulee liukuhihnalta. Maallikko vastaa luultavimmin virheellisesti tai ainakin puutteellisesti. Kun taas yhteiskuntatieteilijältä kysytään, mitä viihde on, vastaus muistuttaa usein epämääräisyydessään maallikon arvailuja. ”No, viihde on sellaista vapaa-ajan rentoutumista, mutta voihan siinä olla haastettakin.” Perehtyneempää kuvaa itsestään viestittävä yhteiskuntatieteilijä lisää: ”Viihde heijastaa myös kulttuurisia arvoja ja erotteluja.” Niin, kaikkihan tietävät, mitä viihde on. Tarvittaessa voidaan kerrata, mitä Kielitoimiston sanakirja kertoo siitä Wikipediassa. Jos vaikka joku alkaisi inttämään.
Viihteen vaikutukset ihmismieleen jakavat tutkijoiden mielipiteitä. Yhdet näkevät helppoudessa mahdollisuuden, toiset taantumisen. Jälkimmäisestä koulukunnasta ehkä tunnetuin moderni klassikko on Neil Postmanin Huvitamme itsemme hengiltä (1985). Postmania huolestutti sivistyksen romahtaminen kohtuuttomien päivittäisten TV-puuroannoksien seurauksena. Vaarana on tylsistyminen alisuoriutujaksi, jolle välitön nautinnonhalu muuttuu koko elämää ohjaavaksi pakkotoiminnoksi. Häkiksi, jossa passiivis-aggressiivinen ihmisapina hieroo sukuelimiään ja odottaa ihmerikastumista. Koska ei muutakaan voi.
Täysin vastakkaista näkemystä edustaa toinen mediatutkija Steven Johnson, jonka mukaan kaikki huono onkin hyväksi. Monimutkaistuva viihde tekee meistä älykkäämpiä. Matlockia ei voi verratakaan Sopranosin juonikuvioihin. Jack Bauerin seikkailut 24- sarjassa tekivät kaikista terrorismin asiantuntijoita. Samoilla linjoilla Johnsonin kanssa on ollut James Surowiecki, joka on todistellut joukkojen olevan aina yksilöitä viisaampia. Massat eivät tarvitse rahalle persoja filosofeja tai hevosenhampaisia poliitikkoja kertomaan, kuinka ajatella. Ne valitsevat lopulta oikein ja silloin vapaamatkustajienkin on ostettava liput.
Kumpi näkemys viihteen vaikutuksista on oikeampi? Sukelletaan pienellä ajatusleikillä ihmisapinan sielunelämään. Miksi ylipäänsä hakeudumme viihteen äärelle?
Emme rojahda sohvalle noin vain. Tieteellistä kuivakkuutta hakien voimme sanallistaa ajatusleikkimme päämäärät seuraavasti:
1. Viihteen universaali tarkoitus on häivyttää ihmisestä kaikki sellainen kognitiivinen toiminta, johon liittyy haastavaa tietoärsykkeiden prosessointia, aktiivisen läsnäolon vaatimuksia tai sosiaalista kilpailua ymmärtämisestä. Lyhyesti sanoen: rasittavaa aivojenkäyttöä.
2. Viihteen todellinen eetos on uuden omaksumisen välttäminen, koska se on verrattavissa työntekoon ja on siten viihteen arvojen vastainen.
Vaikuttaako epäselvältä? Tämä on tosiasiassa melko yksinkertaista. Hollywoodin studioilla on aina tiedetty, ettei opetusvideoilla tehdä omaisuuksia. Moni kysyy nyt vastalauseena: Entäpä ne kaikki miljoonayleisöt saaneet dokumentit ja taide-elokuvat, entäpä se protestilaulu, entäpä se paljastusromaani? Näihin kysymyksiin voidaan vastata tarkastelemalla Johnsonin teorian sokeaa pistettä. Johnsonin mukaan jatkuvasti kehittyvät juonikuviot, esimerkiksi TV-sarjoissa, pakottavat myös ihmisaivot pikaevoluution kiertoradalle. Tukenaan hänellä on vuosikymmeniä nousseet tilastoarvot älykkyystutkimuksissa. ”1950-luvulla kaikki olivat tyhmiä.” Johnson ei kuitenkaan näe kertauksen ja oppimisen eroa.
Arjen velvollisuuksissa väsynyt tai turhautunut ihminen on ennen kaikkea rehellinen. Hän ei kaipaa sisäistä sankaria tai muutakaan opeteltua alistujaroolia, joilla ostamme jokapäiväisen ihmisarvomme työmarkkinoilla. Hän avaa television joko mietiskelläkseen tai väsyäkseen. Ensin mainitussa tavoitetilassa kotisohva on paikka nollata, palautua ja kerrata. Ei oppia. Juuri tähän Johnson kompastuu. HBO:n menestyssarja aiheuttaa aitoa mielenkiintoa ja kiintymystä, jopa pohdintaa, mutta siihen kaikki jää:
3. Omaksuminen, esimerkiksi hauskan sitaatin opettelu, hyväksytään mikäli se tulkitaan jo ajatellun (opetellun) vahvistajana. Kaikki oppinen on tästä näkökulmasta katsoen näennäistä, sillä ihminen ei poistu mukavuusalueeltaan ja näin ollen ”monimutkainenkin” viihde on pelkkää olemassa olevien valmiuksien stimulointia.
Kyse ei siis ole oppimisesta, vaan kertauksesta. Harva haluaa haastaa itsensä etenkään vapaalla. On nautinnollisempaa muistella, kuinka oikeassa tuli oltua aamupäivällä. Eikä viihde tee ketään älykkäämmäksi, sillä ymmärtämiseen vaadittavat valmiudet on hankittu jo aiemmin. Videopelit kehittävät todistetusti monia kykyjä, mutta yhtäläisyysmerkkien vetäminen älykkyyteen on ongelmallista, sillä vaativimmat eli kivuliaimmat haasteet ovat jossakin muualla. Oma lukunsa on älykkyyden jyrkkä biologinen laki. Edistyminen on mahdotonta, mutta jokainen voi löytää omat rajansa.
Entä sitten väsyminen? Eikö viihteen tarkoitus ollut päinvastainen eli virkistää uupunutta? Pulmusten Al Bundy ei varmasti jähmety istuma-asentoon vain väsyäkseen lisää. Ei tietenkään. Al Bundy haluaa palautua eli mietiskellä. Viihteelle painellaan väsymään silloin, kun sekä arkinen ajattelutyö, että mietiskely käyvät liian ahdistaviksi. Täytyy juopotella, katsoa lätkää, pelata huonosti pokeria. Silloin ei kertailla näsäviisauksia, vaan viihde palvelee eloonjäämistä rankkana mielenterveyshoitona, mahdollisuutena:
4. Viihde on tilaisuus väsyä itse valittuna ajankohtana.
Tällöin viihteen aivokemiallisen pesulan tehtävänä on tuottaa puhtaita omatuntoja uudelleen käytettäviksi. Ihminen pyrkii tavallisesti vaalimaan vain itselleen rakkaita teemoja, kuten oikeiston/vasemmiston pahuutta tai itseään rumemman kaverin menestystä parisuhdemarkkinoilla. Hänen mielensä askartelee niiden parissa, kunnes hän palaa viihteen äärelle mietiskelyn kautta väsymään. Prosessin päämääränä on päästä katkaisemaan sietämättömäksi venynyt pakonomainen ajattelutyö mahdollisimman nopeasti, jolloin viihteelle omistettu taantumuksen aika selitetään ”ansaituksi”. Sitten päänsisäinen, neuroottinen yksinpuhelu alkaa jälleen alusta. Puhdistautuneena, virkistäytyneenä, herättyään väsymyksen koomasta.
Johnson ei siis huomannut kaikkea, mutta oliko Postmankaan oikeassa? Populaarikulttuurin kauhistelu kuulostaa elitistiseltä. Tunnustusta voidaan sovinnollisen kokoavasti jakaa molemmille. Entistä värikkäämmällä viihteellä on kertomuksensa, mutta se ei voi muuttua sivistyksen riikinkukkomaiseksi korvaajaksi. Palkitsevimmat asiat löytyvät aina monen oven takaa. Ei niiden pidäkään tulla sormien napsautuksella. Aina kun valitsemme kaukosäätimen sijasta kirjan, koputamme varmasti ainakin yhtä ovea.
Kirjoittaja on Tenho Kiiskinen Itä-Suomen yliopistosta
Kirjallisuutta:
Bourdieu, Pierre: Televisiosta. 1999.
Herkman, Juha: Kaupallisen television ja iltapäivälehtien avoliitto. Median markkinoituminen ja televisioituminen. 2005.
Johnson, Steven: Kaikki huono on hyväksi: Miten populaarikulttuuri tekee meistä älykkäämpiä. 2006.
Pietilä, A-P: Uutisista viihdettä, viihteestä uutisia. Median muodonmuutos. 2007.
Postman, Neil: Huvitamme itsemme hengiltä: Julkinen keskustelu viihteen aikakaudella. 1987.
Surowiecki, James: Joukkojen viisaus. 2007