Oma suhtautuminen kurssien suorittamiseen kirjatenteillä on aina ollut vähintäänkin lievästi negatiivista ja tuo negatiivisuus on vain voimistunut sosiologiaa opiskellessani Jyväskylän yliopistossa. Kirjatenttien suorittaminen on usein yksinäistä puuhaa, jossa opiskelijan eteen annetaan isoista kokonaisuuksista koostuvaa monimutkaista tietoa, jota yksi ihminen ei millään pysty kovin laaja-alaisesti käsittelemään sen lyhyen ajan rajoissa, jolloin kirjatentti tulisi suorittaa. Asiaa pahentaa vielä se, että vain harvoin sosiologian opiskelijoilla on edessään vain yksi kirja, vaan usein niitä vaanii kokonainen joukko ymmärrystä vaatimassa.
Kirjojen tenttiminen on usein ongelmallista oppimisen kannalta, koska opiskelija ei voi koskaan olla täysin tietoinen siitä, mitä kirjasta tullaan kysymään. Tämän epävarmuuden takia kirjaa kannattaa lukea mahdollisimman laajasti, opetellen siitä vähän kaikkea, mutta jättämällä syvällisemmän pohdinnan sikseen. Asetelma muistuttaa hyvin pitkälti tilannetta, jossa sokea orava laitetaan etsimään lukuisten kivien joukosta sitä ainokaista tammenterhoa. Jokaista kiveä on mentävä hieman nuuskimaan ja koettelemaan, jotta tammenterho löytyisi, mutta kaikkia eteen tulevia möhkäleitä ei kuitenkaan kannata jäädä pitkään pureskelemaan, sillä erehdyksistä rangaistaan rikkinäisillä hampailla. Tähän tentit opettavat. Ne opettavat nopeaan pintapuoliseen tiedonomaksumiseen, jota ei kannata jäädä pitkään pohtimaan, koska aika ei sellaiseen riitä.
Kirjatenteissä on toki omat puolensa eikä sosiologian opiskelu koostu pelkästään niistä, mutta yksi kirjatentteihin liittyvä ominaisuus tuntuu vallitsevan hyvin kokonaisvaltaisesti sosiologian opinnoissa: sosiologian opiskelu voi olla todella yksinäistä. Oli kyseessä sitten kirjatentti, esseesuoritus tai luentopäiväkirjan pitäminen ei missään niissä pääse kovin tiiviiseen vuorovaikutukseen muiden opiskelijoiden kanssa. Suurimman osa niihin käytetystä ajasta kulutetaan oman pään sisällä informaation vastaanottamiseen ja sen kirjalliseen muotoon muokkaamiseen, jotta ajatukset saataisiin palautettua arvosteltavaksi eteenpäin. Jatkaakseni oravista puhumista, hamstraamme tällöin kukin omia tammenterhojamme ja piilottamme löydöksemme omiin koloihimme päästämättä ketään muuta kuin työn arvostelijaa näkemään niitä.
Itsenäisellä opiskelulla on oma perusteltu paikkansa yliopistojen opinnoissa, mutta tarvitseeko tai pitäisikö sen olla pelkästään sitä? Oma vastaukseni molempiin on ennalta arvattavan kielteinen. Sosiologiaa voi ja pitääkin opiskella myös muiden kanssa opiskelijoiden kanssa. Yhden ihmisen yksittäinen ymmärrys on usein yksipuoleista ja siksi asioiden syvälliseen ymmärtämiseen pääsee vain harvoin oman pääkopan rajojen sisällä. Syvällinen ymmärtäminen on huomattavasti helpompaa saavuttaa vertaamalla aiheesta itselleen luotua ymmärrystä muiden luomuksiin ja saada siten täydennettyä sitä vaihtoehtoisilla näkökulmilla. Tähän annetaan jo mahdollisuuksia yliopisto-opinnoissa esimerkiksi erinäisten ryhmätöiden ja lukupiirien muodossa, mutta ainakin tämän yksittäisen sosiologian opiskelijan kohdalla, kyseiset metodit eivät ole olleet riittävästi esillä tai helposti järjestettäviä.
Itselläni sosiologian opiskelu lähti avoimesta yliopistosta, jonka aikana en juuri tavannut muita sosiologian opiskelijoita. Kun yliopiston suljetut ovet vihdoinkin aukenivat minulle, innostuin suuresti ennennäkemättömästä mahdollisuudesta keskustella sosiologiasta muiden saman aiheen opiskelijoiden kanssa. Ovien toisella puolella odotti kuitenkin se sama tammenterhojen yksinäinen hamstraaminen. Näin kyllä tällä kertaa miltä nuo muut tammenterhoja keräävät oravat näyttivät, mutta yhteistyötä en heidän kanssaan siltikään harrastanut. Tapasin usein harmitella kuinka vähän oma laitoksemme rohkaisi meitä suorittamaan kursseja yhteisöllisesti. Suoritusmuodoiksi tarjottiin toistuvasti tenttejä ja luentopäiväkirjoja eikä vaihtoehtoisia suoritustapoja juurikaan tarjottu tai edes mainittu.
Saatuani hieman enemmän kokemusta sosiologian opetuksesta yliopistossamme, ja sitä hallinnoivasta henkilökunnasta, huomasin, etten ole yksin näiden ajatusten kanssa. Myös henkilökunnasta löytyy useita henkilöitä, jotka eivät koe tenttimistä parhaimpana opetusmuotona ja mielellään näkisivät opiskelijoiden harrastavan enemmän yhteisöllistä oppimista. Erilaisia yhteisöllisiä suoritustapoja kyllä mielellään järjestettäisiin, mutta ongelma onkin meissä opiskelijoissa! Lukupiireille ei saada tarpeeksi ilmoittautujia ja ryhmätöitä tavallisesti vältellään. Olemmeko me sosiologian opiskelijat sitten luontaisesti ja omasta valinnastamme yksinäisiä tammenterhoja kerääviä oravia?
Tuskina asia on aivan näinkään. Sosiologian opiskelijoiden kanssa käytyjen keskustelujen aikana yhteisöllisestä oppimisesta puhutaan lähes aina positiivisesti ja monet toivoisivat sosiologian opiskelun sisältävän enemmän yhteisöllisyyttä. Mistä kitkakohta sitten oikein on? Jos sekä henkilökunnasta että opiskelijoista löytyy useita henkilöitä, jotka toivoisivat yhteisöllisen oppimisen lisäämistä, niin miksi se ei sitten tunnu lisääntyvän? Syyllisiä tähän voisi etsiä vaihtoehtoisten suoritustapojen suorittamisen rohkaisun puutteesta, niiden näkyvyyden vähäisyydestä tai niiden suorittamiseen liittyvän ohjeistuksen uupumisesta. Näihin asioihin osoitin pitkään oman syyttävää sormeani, mutta viime aikoina olen oppinut viemään sitä enemmän itseni suuntaan. Yhteisöllisyys on viime kädessä yhteisön jäsenten itsensä vastuulla. Jos me itse emme ota vastuuta yhteisöllisestä oppimisesta, ei se koskaan voi kukoistaa sosiologian opiskelijoiden keskuudessa. Välineitä yhteisölliseen oppimiseen on jo olemassa lukuisia ja sen on vain meistä opiskelijoista itsestämme kiinni kuinka paljon haluamme niitä käyttää.
Opiskelijoiden yksi tärkeimmistä yhteisöllisyyden muodostajista sekä ylläpitäjistä ovat ainejärjestöt, mutta niiden luoma yhteisöllisyys kulminoituu lähes täysin eri tapahtumien järjestämiseen. Pelkästään tapahtumiin keskittyminen hukkaa valtavasti sitä potentiaalia, mitä ainejärjestöihin sisältyy. Ainejärjestön tehtävänä ei ole toimia tapahtuma-generaattorina, vaan sen ensisijaisena tehtävänä on juurikin yhteisöllisyyden muodostaminen ja ylläpitäminen sen sisällä toimivien opiskelijoiden välille. Siksi näkisin myös yhteisöllisen oppimisen kuuluvan luontevasti ainejärjestöjen toiminnan piiriin. Me opiskelijat voimme itse rohkaista toisiamme yhteisölliseen oppimiseen ainejärjestömme avulla. Jos vaihtoehtoisten suoritustapojen näkyvyys on heikkoa, niin lisätään sitä ainejärjestön kautta. Jos ohjeistusta lukupiireille ei löydy, niin luodaan ne itse ja laitetaan ne ainejärjestön levitettäväksi. Myös omia opiskelijatutoreita voisi hyödyntää paremmin tämän asian edistämiseksi. Sosiologian fukseja voisi heti rohkaista yhteisölliseen oppimiseen, jos tutorit järjestäisivät heille edes yhdelle kurssille lukupiirin. Silloin uudet opiskelijat saisivat heti alussa käsityksen kuinka kursseja voi suorittaa tenttien ja esseiden lisäksi ja kokisivat myös kuinka oma opiskelijayhteisö voi tukea heitä opiskelussa.
Ei meidän opiskelijoiden tarvitse jäädä odottamaan, että laitoksemme parantaisivat puutteita omassa yhteisöllisyydessämme. Jos todella haluamme saada yhteisöllisen muutoksen aikaan opiskeluissamme, niin lähdetään tekemään sitä muutosta itse. Sosiologian opiskelijoiden ei tarvitse olla yksinäisiä oravia. Sellaiseksi me jäämme vain niin halutessamme.
Kirjoittaja on Aleksi Suuronen Jyväskylän yliopistosta