Sotilassosiologia syntyi toisen maailman sodan aikana Yhdysvalloissa kun sosiaalitieteilijät valjastettiin sotatoiminnan kehittämiseen, ja siten se on jo syntyessään ollut soveltava ala. Vasta kylmän sodan aikana se levisi laajemmin Eurooppaan (Harinen 2011, 8-10). Alun perin soveltavana tieteenalana sotilassosiologia on Yhdysvalloissa keskittynyt tutkimaan sotilaita ja taistelijoita toiminnassa, josta se on sittemmin laajentunut käsittelemään myös upseerikuntaa ja hierarkioita.
Suomalainen sotilassosiologia on tällä hetkellä melko kapea-alaista verrattuna emotieteeseensä sosiologiaan, ja siinä on verraten vähän käytetty klassisen sosiologian näkökulmaa eli peilausta yhteiskuntaan. Sotilassosiologiassa on perinteisesti peilattu yhteiskunnan sijaan enemminkin puolustusvoimiin instituutiona yhteiskunnan roolissa. Siitä huolimatta sotilassosiologia on sosiologiaa, sillä se tutkii sosiaalisia faktoja, kuten Durkheim sosiologian tehtävän määritti (Durkheim 1912, suom. 1980, 16).
Suomenkielinen nimi sotilassosiologia kuvastaa sen fokusta Suomessa, koska nimi itsessään rajaa tutkimuksellisen kiinnostuksen lähinnä sotilaisiin. Englanniksi tieteenalaa kutsutaan military sociology:ksi, jolloin se rajaa sosiologisen kiinnostuksen paljon laaja-alaisemmaksi kattamaan koko armeijaympäristön ja sen suhteen yhteiskuntaan. Military:n voi sanana suomentaa ”asevoimiin liittyväksi” sanan laajimmassa merkityksessä. Suomalainen sotilassosiologia vaikuttaa pikemminkin määrittyvän mikrososiologisen lähestymistavan, sotilaan näkökulman, kautta. Suomalaisen sotilassosiologian isänä pidetään Knut Pippingiä, joka kirjoitti kirjan nimeltä Komppania pienoisyhteiskuntana (1947, suom. 1978). Kirjan otsikostakin huomaa sotilassosiologian painotuksen puolustusvoimiin ikään kuin yhteiskunnan roolissa. Pipping nimittäin löytää puolustusvoimista rakenteita, jotka täyttävät yhteiskunnan määritelmän, jolloin asevoimia voi itsessään verrata yhteiskunnaksi.
Sotilassosiologia Suomessa on perinteisesti tutkinut taistelumotivaatiota, sotilaskuria, ryhmäkiinteyttä, yksikkö/joukkohenkeä, maanpuolustustahtoa ja jopa pennalismia sekä kansallista identiteettiä ja palvelusmotivaatiota. Kansantieteilijä Pekka Leimu on kirjoittanut sosiologisesti kiinnostavan teoksen Pennalismi ja initaatio suomalaisessa sotilaselämässä (1985). Yleisesti Suomessa on korostunut maanpuolustustahtoa käsittelevä tutkimus yleisen asevelvollisuuden vuoksi. Tällä hetkellä sotilassosiologia vaikuttaa olevan pikemminkin sekoitus sosiologiaa, sosiaalipsykologiaa, valtio-oppia ja psykologiaa. Sosiologian erikoisalana sotilassosiologian luonne on haastavampaa tarkasti määrittää kuin monet muut sosiologian erityisalat. Perinteisesti ryhmäkiinteyttä koskeva tutkimus on enemminkin sosiaalipsykologista kuin sosiologista, ja palvelusmotivaatio taas psykologista. Karkeasti voidaan jaotella, että psykologia tutkii yksilöä, sosiaalipsykologia ryhmiä ja sosiologia instituutioita. Sotilassosiologiassa jako ei kuitenkaan ole näin selkeä.
Sotilassosiologian spektrin laajentamiseen on pyrkinyt muun muassa Erik Allardt, joka kirjoitti vuonna 1989 Sotilasaikakauslehteen:
”Sotilassosiologia ei tietenkään käsittele yksinomaan varusmiesten sopeutumista sotilaselämään. Sotilaan ammatti ja sotilaiden muodostama ammattikunta on maailman vanhimpia ja sillä on edelleen keskeinen sija miltei kaikissa yhteiskunnissa..”
Allardt siis painotti, että sotilaiden muodostama ammattikunta on keskeinen osa laajempaa yhteiskuntaa eikä sitä voi siten tutkia vain irrallisena puolustusvoimien kontekstissa. Suomessa tämä on erityisen oleellista, koska suomalaisilla miehillä on yleinen asevelvollisuus eli suurin osa miehistä on käynyt armeijan ja ovat siten sotilaallisesti peruskoulutettuja. Suurin osa asevelvollisuuden suorittaneista toimii yhteiskunnan jäseninä muulla tavalla kuin palvelemalla puolustusvoimissa, vaikka ovatkin osa puolustusvoimia reserviläisen roolissa. Suomalaisen palveluksessa olevan ammattisotilaan identiteetti on moninainen, sillä hän on samaan aikaan sekä siviili että sotilas. Sotilasura tuo toki tiettyjä rajoitteita siviilielämään, mutta pohjimmiltaan sotilas on sotilasprofession lisäksi myös siviili, jolla on siviilin oikeudet ja velvoitteet. Sotilaan identiteettiä ja rooleja olisikin hedelmällistä tutkia esimerkiksi Erving Goffmanin klassisella dramaturgisella teorialla. Goffman on erityisen relevantti tällaiseen tutkimukseen, koska hänen teoriansa keskeiset käsitteet, rooli ja status, tarjoavat oivallisen työkalun ammattisotilaiden identiteettien erittelemiseen. Huomion arvoista on myös, että Goffman on tutkinut totaalisia instituutioita, jollainen armeijakin on.
Sotilassosiologinen tutkimus on pitkälti jäänyt puolustusvoimien sisälle ja sitä on tutkittu niukasti siviiliyliopistoissa. (Pennanen 1997, 7-8). Myös Maanpuolustuskorkeakoulun yhteistyö sosiologian osalta (siviili)yliopistojen kanssa on jäänyt melko vähäiseksi. Yhteistyön puute voi olla osa syynä siihen, että sotilassosiologia on jäänyt sosiologisesti kapea-alaiseksi ja toisaalta muotoutunut niin vahvasti erilaiseksi. Sotilassosiologia on ehdottomasti tulevaisuuden ala ja sen avaaminen siviilimaailmalle antaa sille potentiaalin kehittyä yhä pidemmälle. Mitä enemmän sotilassosiologiaa tutkitaan eri instituutioissa, sen tutummaksi se tulee myös siviilisosiologeille.
Kirjoittajina ovat Laura Häyhä Jyväskylän yliopistosta ja Sanna Kailaheimo, joka on Sosiologi-lehden päätoimittaja Turun yliopistosta
Kirjallisuutta:
Pipping, K. (1947) Kompaniet som samhälle. Iakttagelser i ett finskt frontförband 1941–1944. (Komppania pienoisyhteiskuntana. Sosiologisia havaintoja suomalaisesta rintamayksiköstä 1941-1944).
Pennanen, M. (1997) Komppania ja tulipatteri pienoisyhteiskuntina: sodanajan ja rauhanajan sotilasyhteisön toimintatapojen vertailu. Suomalainen yhteiskunta-kurssin tutkielma (Turun yliopisto, sosiologian laitos).
Durkheim, E. (1912) Les formes elementaires de la vie religieuse. (Suom 1980: Uskontoelämän alkeismuodot. Käänt. Seppo Randell, Helsinki. KK kirjapaino.)
Allardt, E. (1989) Sotakirjoistakin voi löytää sotilassosiologista tietoa. Sotilasaikakauslehti vol.3.
Leimu, P. (1985) Pennalismi ja initaatio suomalaisessa sotilaselämässä.
Harinen, O. (2011) Johdatus suomalaiseen sotilassosiologian tutkimukseen. Joitakin piirteitä sotilassosiologian tutkimuskohteista, menetelmistä ja puolustusvoimissa tehdyistä tutkimuksista. MPKK Julkaisusarja 1 nro 4/2011.
