Julmuuden juhlat vs humaanisuus
Ihmislajin julmuudesta ja ihmiskunnan tulevaisuudesta kiinnostuneille ja niitä ymmärtämään yrittäville on suositeltava teosta Johnanthan Glover: Ihmisyys – 1900-luvun moraalihistoria (Like 2010). Professorin, King’s College Londonin lääkeoikeuden ja etiikan keskuksen johtajan Jonathan Gloverin (s. 1941) mukaan kysymyksiä etiikan filosofiasta ei voi sivuuttaa, mikäli haluamme ymmärtää historiaa. Glover tunnetaan erityisesti bioetiikan tutkijana ja filosofina. Myös globaaliin etiikkaan ja psykiatrian eettisyyteen liittyvät kysymykset kiinnostavat häntä. Hän on kirjoittanut useita teoksia etiikasta.
Teos ei ole narratiivista historiaa, vaan enemminkin pyrkimys analysoida ja keskustella, kuten Glover itse todennut. Analysointiyrityksestä huolimatta Glover pitää lukijan epämiellyttävästi hereillä fyysisen julmuuden kuvauksilla, ei niinkään pahuuden hienovaraisten muotojen erittelyllä. Massiivisesta tietomäärästään ja moraalisista pohdinnoistaan huolimatta teos jättää epämääräisen olon ja sen johtopäätökset ovat osin sekavia ja hajallaan. Ihmisyys – 1900-luvun moraalihistoria on kuitenkin ehdottoman tärkeä puheenvuoro sodista ja niiden syistä sekä ihmisyydestä, jonka pimeiden voimien vastaisen taistelun on oltava jatkuvaa ja herpaantumatonta.
Teoksen tosiasialliset historian tapaukset ahdistavat, mutta halu yrittää ymmärtää saa jatkamaan lukemista. Kirjan alkupuolella viitataan Karamazovin veljeksiin, jossa todetaan ettei ”eläin voi koskaan olla niin julma kuin ihminen, niin mestarillisesti, niin taiteellisesti julma”. Eivätkä julmuudet tai sodat ole hävinneet minnekään, vaikka useimmat ihmiset eivät halua päästää asiaa koko tietoisuuteensa. Me vain suljemme television ja ajatuksemme, kun uutiset tai raa´at väkivaltaelokuvat alkavat tai loppuvat.
Lähes 600-sivuisessa teoksessa kuvaillaan, miten sodat ovat mahdollisia ja miten ne voitaisiin lopettaa. Asia on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Siihen vaikuttavat niin poliittiset, sosiaaliset, kuin psykologiset syyt – erilaiset loukut, loukatut tunteet, sodan imu. Järjen ääni ja moraaliset tunteet, jotka hillitsevät julmuutta, voidaan vaientaa. Glover yrittää paneutua kysymykseen, miten se on mahdollista. Yksinkertaisinta on vedota kansallistunteeseen, heimotunteeseen, tribalismiin. Nuo toiset. He eivät ole ”meikäläisiä”, eivät kuulu ”meihin”. Kohdetta on helpompi pilkata, kun hänen kaltaisuutensa, ihmisyytensä kielletään.
Kansallisyhteisön jäsenyys on yhteydessä identiteettiin. Jos kulttuuriamme ja kieltämme ei kunnioiteta, se osuu syvälle ihmisen itsekunnioitukseen. Mutta ihmisen identiteetti ei ole myötäsyntyinen tai pysyvä. Se muuttuu, vaihtelee ja luodaan. Tietenkin ihonväri tai vastaavat ominaisuudet ovat synnynnäisiä, ja uskonto, kulttuuri ja kieli seuraavat siitä, ketkä ovat vanhempiamme tai missä satumme asumaan. Gloverin mukaan tribalismi saattaa liittyä tarpeeseen luoda elämästämme kokonaisuus, yhtenäinen tarina. Näin ollen tribalismi on hyvin syvällä ihmismielessä.
Parhaillaankin maanosassamme käynnissä oleva informaatiosota on kärjistetty muoto sotien aikana vallitsevasta käytännöstä, jossa kaikki salaavat tosiasioita. Sodankäynti on sekavaa ja epäselvää, tiedonkulussa on oikeita ja vääriä ongelmia, sodan käyminen on hyvin monimutkaista. Hallitukset salaavat, media salaa, sodissa mukana olevat ja sieltä palaavat salaavat tosiasioita, jotka olisivat liian kauheita tavallisten ihmisten, lasten ja perheenjäsenten kuultavaksi. Sensuuri ja itsesensuuri voivat johtua myös psykologisista puolustusmekanismeista. Tietyt tapahtumat ovat yksinkertaisesti liian hirveitä paljastettaviksi. Raadollinen totuus jää piiloon.
Rationaalisen valinnan teoria ei päde kaaoksessa. Se ei ota huomioon ääritilanteissa ilmeneviä psykologisia tekijöitä, emotionaalisia reaktioita, väsymystä, häpeää, kunniantuntoa, arvovaltakysymyksiä, kansallisylpeyttä ja kasvojen menettämistä. Päättäjät eivät aina pysähdy pohtimaan eettisiä kysymyksiä, moraalia tai sotien seurauksia. Sen tekivät Gloverin mukaan kuitenkin lopulta Kennedy ja Hrustsov vuonna 1962 ydinsodan kynnyksellä. Hrustsoviä hillitsi se, että hän oli elänyt kahden edellisen maailmansodan ja tiesi niiden kauheudet. Kennedyn pysäytti tilanne, jossa asiantuntijat kertoivat ydinsodan todellisista seurauksista, koko ihmislajin tuhoutumisesta. Näiden päättäjien moraaliresurssit riittivät sodan ehkäisemiseen.
Sopimusteoria nojaa ihmisen itsekkyyteen, johon John Lockekin uskoi, mutta hän uskoi ihmisen itsekkyydestä huolimatta kykenevän myös oikeudenmukaisuuteen ja empaattisuuteen. Gloverin mielestä on voitava olettaa, että myös kansakunnat pystyvät epäitsekkyyteen. Se vaatii mielikuvitusta ja kykyä empaattisuuteen. Johtajien on kyettävä kuvittelemaan sotien seuraukset paitsi omille kansalaisille, myös vastapuolen ihmisille. Avainasemassa on itse kunkin moraali-identiteetti, inhimilliset reaktiot ja – kasvatus.
Glover nimittäin kirjoittaa: ” Se, miten vankasti ihmisen moraali-identiteetin taju pystyy vastustamaan nujertamista tai irtautumista suhteesta tekoihin, vaihtelee ihmisestä toiseen. Tämä vankkuus voi olla myös hyvää onnea, johtua asioista, joihin ihmisellä itsellään ei ole valtaa. Hajanainen todistusaineisto viittaa siihen, että asiaan voi vaikuttaa kasvatus ja kulttuurin ilmapiiri.” (mt, 522). Hajanainen todistusaineisto? Eikö tätä perustavanlaatuista asiaa ole tutkittu systemaattisesti?
Glover antaa esimerkin myös yhteisöllisestä moraalisesta kulttuurista – vastarintaan nousseesta tanskalaisesta kylästä. Teoksessa kuvatun kylän asukkaiden auttamisen halun synnytti moni asia. Kristillinen vakaumus – uskonnon humaani ulottuvuus – ja kirkkoherran nauttima arvostus kyläläisten keskuudessa edesauttoivat koko yhteisön moraali-identiteetin säilymistä. Uskonnot synnyttävät herkästi vastakkainasetteluja, mutta jos niiden ytimessä oleva yhteisöllinen ihmisrakkaus saa tuulta siipiensä alle, sillä on voimaa vastustaa pahuutta. Glover kuvaa, miten suuri operaatio kasvoi pienistä, yhteisistä seikoista: kieltäydyttiin symbolisista eleistä, kellojen soitosta, valan vannomisesta. Niin hyvä, kuin paha kasvavat ja kumuloituvat huomaamatta, pikkuhiljaa.
Tämän teoksen anti on silmien avaaminen ihmiskunnan julmuudelle. Sille, että se piilee edelleen keskuudessamme ja sille, että meistä jokaisen on tehtävä kaikkemme sotien ehkäisemiseksi. Julman menneisyyden tarkastelu, kuten Gloverin kirja, antaa välineitä näkemään, missä ovat ne kriittiset pisteet, jolloin valppaus ei saa herpaantua. Jos emme voi vaikuttaa kriisimaiden ihmisten elämään ja siihen, mitä näiden maiden lapset näkevät ja mihin he joutuvat tottumaan, voimme vaikuttaa oman maamme ja maanosamme ilmapiiriin vastustamalla yksisilmäisiä ideologioita. Arvostamalla monimuotoisuutta ja sivistystä, ja tekemällä lapsistamme ja nuoristamme moraali-identiteetiltään vahvoja. Pahuuden olemassaoloa emme voi kieltää, mutta teoistamme ja ajatuksistamme tietoisina ihmisinä voimme toimia sen vastustamiseksi. Ytimessä ovat moraaliresurssimme, inhimilliset tunnereaktiot ja identiteetti. Keitä ja minkälaisia ihmisiä haluamme olla? Onko identiteettimme tiukkaan rajattu, kapea lokero, jonka ulkopuolella ovat ”nuo toiset” vai olemmeko tuomitsematta ja suvaiten avoimia koko ihmeellisen elämän kirjolle, ihmisyydelle, joka hyväksyy, arvostaa ja haluaa auttaa kaikkia eläviä olentoja?
Inhimillisten tunnereaktioiden säilyminen on ensiarvoista, toteaa Glover.
Kirjoittaja on Maria Salonen Helsingin yliopistosta
(Artikkelin kuvan lähde: http://www.jonathanglover.co.uk/ )
