Leikkauspolitiikan vastustajia on syytetty monesta, ainakin realisimin puutteesta ja vain omien, kapea-alaisten saavutettujen etujen puolustamisesta. Sosiologian opiskelijoiden ja henkilökunnan kapina perusteluineen hallituksen lyhytnäköistä koulutuspolitiikkaa ja erityisesti Helsingin yliopiston tietoista kurjistamista kohtaan osoittaa, ettei kummastakaan todellakaan ole kyse, vaikka oma lehmä, oma koulutus, olisikin ojassa. Nuorten huoli oman tulevaisuuden suhteen ei ole erillinen, itsekäs toive, vaan aitoa huolta yhteiskunnasta. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, ilman juuri nyt opiskelevien ja tutkijauraansa aloittelevien nuorten viisautta, avarakatseisuutta, tietoja, taitoja ja kriitistä ajattelua ei hallituksella taida olla tulevaisuuden kansakuntaa saati taloutta, jota uhmakkaasti puolustaa. Oma etu voi olla yleinen etu koulutuksen ja sivistyksen alalla – näkemys, jota akateemisuutta vierastava hallitus näyttää väheksyvän elitismin vastustamisen varjolla. Yliopistoväen pyrkimys puolustaa tiedeyliopistoa on kaukana sellaisesta oman edun ajamisesta, joka johtaa yhteiskunnan syvempään jakautumiseen pärjääjiin ja putoajiin. Julkisin varoin turvattu koulutus ei ole verorahojen syytämistä eliitille, vaan koulutuksen mahdollistamista kotitaustasta riippumatta.
Yliopistoväki on toki aina napissut ja vaatinut lisää milloin mitäkin, se kuuluu rooliimme, mutta tällä kertaa kapinassa huokuu syvä, aito pelko ja huoli tulevaisuuden yhteiskunnan puolesta, jota nykypolitiikka tosiasiallisesti uhkaa. Nykyhallitus on harvinaisen selvästi tehnyt tietoisia valintoja ja osoittanut hyytävää välinpitämättömyyttä tulevaisuuden monialaisia, kriittisiä osaajia kohtaan. Välinpitämättömyys saattaa olla väärä ilmaus, on myös mahdollista, että tavoitteena on nimenomaan vaientaa.
Nuoret yhteiskuntatieteilijät joutuvat jo toista kertaa elämässään vastaamaan seurauksista, kun tartutaan ideologiapohjaiseen, demokratianvastaiseen mantraan, joka väittää, että vaihtoehtoja ei ole. Se oli tuttu virsi 1990-luvun lamavuosina, jolloin nykyopiskelijat olivat lapsia. Sen ehdottomuus kohtaa heidät jälleen. Nyt kuitenkin tiedämme tutkimustiedon, taloustieteen nobelistien ja arkijärjen avulla, että vaihtoehtoja on, valtiontalous ei kurjistamalla kohennu, ja eriarvoinen, jakautunut yhteiskunta ei ole tavoittelun arvoinen edes sen rikkaimmalle eliitille. Koulutusleikkauksien vastustaminen niillä perusteluilla, joita sosiologit nyt julkilausumassaan luettelevat, on ilmaus tulevaisuudenuskon puolesta. Siinä pilkahtaa hauras häivähdys toiveikkuutta, että tähän hallitukseen ja sen huolestuttavaan politiikkaan voi vielä järkeen vetoamalla vaikuttaa. On surullista, jos he ovat väärässä. Nuoret ja valtiontalous ovat siinä mielessä samanlaisia ettei niillä ole varaa odottaa kokonaista vaalikautta, ja toivoa parempia päiviä ja päättäjiä joskus myöhemmin.
Kirjoittaja on Elina Oinas, Sosiologian Professori, Svenska social- och kommunalhögskolan