Pariisilaisen nuorison keskuudesta lähtöisin oleva parkour-liikuntamuoto, joka lainaa armeijalta, capoeirasta ja permantoakrobatiasta, innostaa nuoria myös Suomessa. Parkour on kaupunkitilan sekä oman kehon haltuunottoa liikunnallisesti. ”Ole vahva ollaksesi hyödyllinen”, eräs lajin varhainen oppi-isä on todennut. Parkourin kieli-ideologioita ja siihen liittyvää transkulturaatiota ja pyrkimystä autenttisuuteen tutkii sosiolingvistisestä näkökulmasta Peitsa Suoniemi.
Tässä tekstissä esittelen graduani, jota olen työstänyt syksystä 2015 Jyväskylän yliopiston kielten laitoksen englannin kielen oppiaineessa. Työnimi on nokkelasti Tracing the Traceur: Language Attitudes and Discourses of Authenticity among Jyväskylä-Based Parkouristes, vapaasti käännettynä siis Treissaajan kintereillä: jyväskyläläisten parkouraajien kieliasenteet ja autenttisuusdiskurssit. Tutkimuskohteena on siis joukko ihmisiä jotka harrastavat parkouria, Ranskasta lähtenyttä, yleensä urbaania liikuntamuotoa, jossa hyödynnetään sekä rakennettuja että luonnollisia ympäristöjä.
Parkouraajille esimerkiksi kaupunki lukuisine aitoineen, muureineen, joutomaaläiskineen ja betoniporsaineen muuttuu harjoitus- ja leikkipaikaksi, jossa erilaisia rakenteita voi käyttää kiipeilyyn, loikkimiseen ja muuhun luovaan liikkumiseen. Tarkoituksena on liikkua mahdollisimman sulavasti esteiden yli, ali ja ohi, ja parkouraajat etsivätkin kaupungeista ja luonnosta harjoitteluun soveltuvia paikkoja, joita kutsutaan ”spoteiksi”. Parkourissa runsas harjoittelu on avain sulavaan ja tehokkaaseen liikkeeseen, joten aktiivisimmat parkouraajat toistavat tekniikoita eri ympäristöissä tuhansia kertoja hioakseen taitojaan. Vaikka kyseessä on yksilölaji, on parkour yleensä vahvasti yhteisöllistä, ja varsinkin Suomessa harrastajakenttä (”skene”) on harvinaisen järjestäytynyt.
Parkourin juuret johtavat 1980-luvulle Pariisin Lissesin kaupunginosaan, jossa harraste kehittyi paikallisten nuorten keskuudessa (Varonen, 2004).
On tosin hyvä huomata, ettei parkour ole ilmaantunut itsestään, vaan sen juuret ovat jo laivastoupseeri Georges Hébertin 1800-1900-lukujen taitteessa kehittämässä Methode Naturelle -ohjelmassa, jossa korostuvat ihmisen luontaiset liikkumistavat (esim. juokseminen, hyppääminen, kiipeäminen) sekä pyrkimys yksilölliseen kehon ja mielen harjoittamiseen sekä inhimilliseen kasvuun. Hébertin perusteesi olikin ”Être fort pour être utile”, ”Ole vahva ollaksesi hyödyllinen”, joka on omaksuttu myös parkourin filosofiaan (Ameel & Tani, 2007: 4-5). Hébert ei keksinyt harjoitteluohjelmaansa tyhjästä: siihen vaikutti mm. hänen Ranskan siirtomaissa havainnoimiensa alkuperäisasukkaiden sulava liikkumistapa sekä halu uudistaa ajan liikuntakoulutusoppeja (Atkinson, 2009: 2-3). On myös luultavaa, että vuosisadan vaihteen terveys- ja liikuntakoulukuntien terveen elämäntavan merkitystä korostavilla ajatuksilla ja kehittäjillä oli vaikutusta Hébertin työhön. Metodinsa pohjalta Hébert kehitti ensimmäiset sotilasesteradat (Parcours du combattants) Ranskan armeijalle. Sana parkour onkin hyvin todennäköisesti johdettu tästä kannasta, vaikka alun perin lajia kutsuttiinkin nimellä Art du déplacement (liikkumisen taito).
Suomeen parkour on saapunut verrattain myöhään, vasta 2000-luvun alkupuolella. Suomen Parkour ry., lajin kotoinen kattojärjestö, ilmoittaa lajin rantautuneen maahamme vuonna 2003. Se on varmasti lähellä totuutta, sillä parkour levisi laajempaan tietoisuuteen muualla Euroopassa samoihin aikoihin sekä internetin että Britanniassa kuvatun, lajia esitelleen Jump London (2003)-dokumentin myötä. Siihen asti laji oli pysynyt pitkälti ranskalaisena ilmiönä.
Edellisten kappaleiden sisältö ei ole kattava eikä täysin kiistatonkaan kuvaus parkourin historiasta tai nykyhetkestä. Historia on osin sumuinen ja ristiriitainen, lajin määritteleminen on pahamaineisen vaikeaa, eikä kuvaa selvennä sekään, että parkour on jakautunut erilaisiin painotuksiin ja suuntauksiin, joiden eroista ja samankaltaisuuksista kiistellään katkerasti varsinkin internetin puolella. Laji myös kehittyy, muuntuu, popularisoituu ja ammattimaistuu nopeasti. Tällä hetkellä Suomessa toimii jo useita ammattilaisten vetämiä parkour-saleja, jotka tarjoavat esimerkiksi lajin opetusta eri ikäryhmille, kouluttavat ohjaajia sekä järjestävät erilaisia tapahtumia ja pyrkivät pitämään yllä lajin perinteitä.
Yleisesti ottaen parkouria on pidettävä vaihtoehtoliikunnan muotona. Vaihtoehtoliikunnalle tyypillistä on yhteisöllisyys, avoimuus, ainakin jonkin asteinen elämäntavallisuus, perinteisen kilpa- ja joukkueurheilun kritiikki sekä kilpailemattomuus, vaikkakin esimerkiksi lautailulajeissa on kilpailtu jo kauan (Wheaton 2004, Torvinen & Harinen 2015). Tällainen arvomaailma antaa myös sen pohjan, jonka varaan kunkin lajin harrastajat rakentavat sekä yksilö- että yhteisötason autenttisuutta. Vaikka määritelmät autenttisuudesta eivät välttämättä ole erityisen tiukkoja, vaan harrastajat voivat liukua erilaisten ryhmien välillä, on aitouden kysymys aina tärkeä kaikissa vaihtoehtolajeissa ja alakulttuureissa, sillä ne ajan myötä valtavirtaistuvat ja kaupallistuvat. Pysyäkseen ”aitoina”, on (vaihtoehto)kulttuurien jatkuvasti tehtävä uudelleenmäärittelyjä, mukauduttava muutoksiin ja etsittävä uusia kulttuurisen sulautumisen vastustamisen keinoja. Näitä voivat olla esimerkiksi kieli, vaatetus tai tekemisen ja olemisen tapa sekä omistautuminen kulttuurille.
Itse päädyin tutkimaan juuri parkouraajia muutamien eri syiden sanelemana. Ensinnäkin minua innosti ajatus kieli-ideologioiden, kieliresurssien tai kielellisen identiteetin tutkiminen jonkin ala-, vaihtoehto- tai nuorisokulttuurin parissa, ja parkour sopii oikeastaan kaikkiin näihin kategorioihin, joskaan se ei ole nuorisokulttuuria aivan sanan perinteisemässä mielessä. Toinen syy on käytännöllisempi: minulla oli valmiiksi yhteyksiä parkouraajiin, ja Jyväskylässä lajin ”skene” on aktiivinen. Näiden lisäksi asiaan vaikutti sekin, että parkour on kohtalaisen nuori laji, ja siksi tutkittavia ilmiöitä sen sisältä löytyy vielä runsaasti. Halusinkin muodostaa kielitieteelle sillanpäätä parkour-tutkimuksen piiriin. Parkouria on aiemmissa tutkimuksissa lähestytty mm. urbaanin kulttuurin ja kaupunkitilan käytön (esim. Atkinson 2009, Ameel & Tani 2007, 2015) sekä yhteisöllisyyden ja vertaisoppimisen (O’Grady 2012, Rannikko & Liikanen 2015) tahoilta. Laji kasvattaa jatkuvasti suosiotaan, joten kaikki lisätutkimus on tervetullutta parkour-kulttuurin ymmärtämiseksi.
Aloittaessani perehtymisen lajista kirjoitettuun tutkimukseen, internetissä toimiviin parkour-sivustoihin ynnä muuhun taustoittavaan materiaaliin havaitsin hyvin pian, ettei kielitieteellistä tutkimusta ole parkourista tehty. Tämä on sikäli erikoista, että kyseessä on vaihtoehtoliikuntakulttuuri, joilla on taipumusta hyvin rikkaan erikoissanaston ja ryhmäidentiteettiä luovan sisäryhmäkielen muodostamiseen sekä vahvojen kielen ja autenttisuuden välisten suhteiden luomiseen (kts. Mikola 2003, Harinen ym. 2006, Toriseva 2008). Erityisen kiinnostavaa tästä tekee parkourin kohdalla se, että ainakin jotkut lajin harrastajat suhtautuvat jopa jyrkän kielteisesti erikoissanastoon ja tekniikoiden nimeämiseen, koska sitä pidetään lajia liiaksi määrittelevänä ja rajoittavana. Sujuvan, monipuolisen liikkeen korostuminen johtaa kuitenkin myös mielenkiintoisiin tapoihin kielellistää sitä, millainen tekeminen tuottaa aidompaa tai oikeampaa parkouria ja mikä taas on torjuttavaa tai negatiivista. Autenttisuutta tarkastelen transkulturaation (poikkikulttuurisuuden) lähtökohdista. Transkulturaatio pyrkii selittämään kulttuurivirtauksia, jotka ovat käytännössä aina vaikuttaneet ihmisyhteisöjen ja yhteiskuntien kehitykseen (Welsch, 2009, Pennycook, 2007).
Transkulturaatioteorian mukaan erilaisia kulttuurin osa-alueita kuten teknologiaa, sanoja, ilmaisumuotoja (esimerkiksi erilaiset musiikkityylit ja niihin liittyvät kulttuurit) ja vastaavia omaksutaan toisiin kulttuureihin. Esimerkiksi parkouria voi hyvällä syyllä pitää vahvasti transkulttuurisena ilmiönä: se on syntynyt erilaisten koulukuntien ja ihmisen luontaisen liikkeen sekä sotilaskoulutuksen yhdistelmästä, siirtynyt perustasollaan nuorten ajanvietteeksi Pariisiin, kulkeutunut sieltä ihmiskontaktien ja median välittämänä muualle maailmaan ja saanut uusia muotoja ja painotuksia. Se myös lainaa muista lajeista: capoeirasta, voimistelusta, permantoakrobatiasta, ja siirtyy itse toisiin kulttuurimuotoihin ja ympäristöihin; sisällöksi koulujen liikuntatunneille, PK Gazan manifestiksi palestiinalaisalueen raunioihin sekä näyttäväksi viihteeksi elokuviin (esim. 007 Casino Royale, Tracers) ja liikkumistavoiksi videopeleihin (esim. Mirror’s Edge, Uncharted, Assassin’s Creed). Se saa jatkuvasti uusia, paikallisia ja translokaaleja muotoja, merkityksiä ja aitouksia, joiden on perusteltava itsensä koko lajikulttuurin ja ympäröivän yhteiskunnankin silmissä.
Vaikka parkouria pidetäänkin hyvin vapaamuotoisena ja määrittelyissään vapaamielisenä lajina, ei se voi olla määrittelemättä itseään, varsinkaan lajin suosion kasvaessa ja kaupallisten tahojen kiinnostuessa siitä yhä enemmän. Parkourissa tämä kaupallistumisen ja markkinavoimien paine näkyy erityisesti pyrkimyksenä kilpailullistaa lajia (esim. Red Bull on pitänyt Freerunning-kisoja, jotka ovat kirvoittaneet kritiikkiä parkouraajilta). Koska laji ei ole välinepainotteinen – pelkät lenkkarit ja verkkarit periaatteessa riittävät – ei sillä ole samanlaista kulutushyödykepotentiaalia kuin esimerkiksi skeittauksella ja lumilautailulla, jotka ovat kasvaneet miljardiluokan bisnekseksi. Näissä yhteisöissä kulutusvalinnoilla onkin usein suuri merkitys harrastajien aitouden määrittäjinä. He saattavat esimerkiksi käyttää vain lajin harrastajien luomia tuotemerkkejä. Samankaltainen pyrkimys voidaan nähdä siinä, että parkour-saleja ylläpitävät ja parkourin opetusta järjestävät lajin aktiiviset harrastajat ja ammattilaiset. Markkinavetoisessa maailmassa markkinoiden hallitseminen voi olla tärkeä autenttisuuden säilyttämisen ja puolustamisen väline.
Oma tutkimukseni pohjautuu neljään, keskimäärin kuusikymmenminuuttiseen teemahaastatteluun, joiden lisäksi olen taustatyövaiheessa osallistunut vapaamuotoisiin ”parkour-jameihin”, joista mukaani on tarttunut videomateriaalia ja muistiinpanoja. Etnografinen tutkimukseni ei siis ole, mutta nämä aineistot helpottivat jonkinlaisen laajemman näkemyksen muodostamista lajista ja sen harrastajista, joskaan en väitä voivani puhua koko Suomen parkouraajista näin pienen otoksen pohjalta. Haastateltavien kokeneisuus ja lajin järjestäytyneisyys Suomessa voivat kuitenkin antaa viitteitä ainakin aktiivisimpien parkouraajien käsityksistä.
Valikoin haastateltavikseni pitkään lajia harrastaneita, ainakin osa-aikaisesti parkourin parissa työskenteleviä henkilöitä, joilla on lajista paljon tietoa ja käytännön kokemusta. Osa heistä on myös työstänyt lajin suomenkielistä sanastoa ja työskennellyt lajia koskevan suomenkielisen opetus- ja esittelymateriaalin kääntämisen ja tuottamisen parissa. Pyrin haastatteluissani selvittämään, miten kielellisiin resursseihin (eri kieliin ja kielen käyttötapoihin) parkourissa suhtaudutaan, millaisia merkityksiä ja tehtäviä kieli lajin harrastajien parissa saa, kuinka aktiivisesti kieltä ja määrittelyjä torjutaan, ja heijastuuko kieli jollakin tavalla parkouraajan ”aitouden” ja autenttisuuden kokemukseen sekä määrittelyyn. Aineistoa lähestyn diskurssianalyyttisesta tulokulmasta, ja pyrin suhteuttamaan sitä parkourissa tunnistettaviin ja tunnistettuihin diskursseihin lajin vapaudesta, avoimuudesta ja määritelmien vastustamisesta – tekijöistä, joiden voi katsoa suuresti vaikuttavan lajin autenttisuuskamppailuun.
Diskurssianalyysin käsitettä on hyvä avata hieman, vaikka se onkin runsaasti eri tieteenaloilla käytetty teoreettinen viitekehys. Diskurssianalyysi keskittyy yhteiskunnassa tai yhteisössä yleisiin puhumisen (ja toimimisen) tapoihin eli diskursseihin, joiden katsotaan, koulukunnasta riippuen, joko rakentavan tai ylläpitävän todellisuutta (kts. Gee, 2005, Pietikäinen ja Mäntynen 2009). Diskurssit määrittelevät pitkälti sen, mitä kussakin yhteisössä torjutaan, mitä suositaan ja millaisia jäsenet ovat. Vaikka johtopäätöksiä vedetäänkin yleensä puhutusta ja/tai kirjoitetusta kielestä, voidaan diskursseja tutkiessa ottaa huomioon myös ympäristö, vaatetus ja esineet. Esimerkiksi parkourissa diskurssi voi muodostua harjoituspaikasta, harrastajan vaatetuksesta (college-housut ja löysä t-paita sekä ohutpohjaiset tossut), toiminnasta ja harrastajien välisestä keskustelusta, jotka kertovat katsojalle että kyseessä on ainakin todennäköisesti parkour-tilanne. Kun parkouraaja kertoo harjoitusreissustaan tai esittelee näkemyksiään lajin filosofiasta, hän osallistuu parkour-diskurssien luomiseen ja toistamiseen kielellisesti – ja tätä kielellistä puolta, tapaa puhua ja kielellistää lajia, sen arvoja ja aitoutta, minä tutkin. Diskurssianalyysi on kuitenkin niin monimutkainen ja kirjava viitekehys, ettei siihen voi tässä tekstissä syventyä kovinkaan mielekkäällä tavalla. Diskurssianalyysin perusteista kiinnostuneille suosittelen Pietikäisen ja Mäntysen oivallista teosta Kurssi kohti diskurssia sekä Jan Blommaertin erinomaisen luettavaa ja selkeää esitystä Discourse: a Critical Introduction.
Koska analyysivaihe on vasta aluillaan, en voi vielä suuremmin esitellä tutkimustuloksia, mutta alustavasti vaikuttaa siltä, että kieli ei suinkaan ole niin merkityksetön ja torjuttava autenttisuuden rakentamisen väline kuin parkouraajien internet-aineistojen sekä kielitieteellisen tutkimuksen puute voisivat antaa olettaa. Haastateltavani ovat osanneet hyvinkin tarkkaan erotella eri kielten ja erikielisten erikoissanojen käyttöyhteyksiä ja merkitystä lajissa, sekä ottaa kantaa niiden merkitykselle parkourin autenttisuuden ja alkuperäisten arvojen välittäjinä ja rakentajina. Haastatteluissa ovat myös, odotetusti, korostuneet enemmältikin parkourin tekemisen tapa sekä lajin kirjoittamattomien normien ja arvojen kunnioittaminen osana ”aitoa” ja ”perinteitä kunnioittavaa” tapaa edistää, kehittää ja harrastaa lajia. Myös erilaisille alkuperäiseksi luokiteltaville ”spoteille” ja paikoille annetaan selvästi arvoa, minkä voidaan katsoa kielellisten valintojen ohella sitovan suomalaista parkouria lajin alkuperäisiin juuriin. Näitä alustavia havaintoja en aio sivuuttaa, vaikka samankaltaisia havaintoja on tehty aiemmissa, tässäkin kirjoituksessa lähteenä käytetyissä parkour-tutkimuksissa.
Yleisesti ottaen parkour tarjoaa runsaasti tutkimusmateriaalia eri tieteenaloille. Se on (pääsääntöisesti) nuorten ja erityisesti nuorten miesten sosiaalisen toiminnan ja vaihtoehtoliikunnan sekä urbaanin vaihtoehtokulttuurin muoto, jonka merkityksiä, arvoja sekä toimintatapoja ei ole vielä tutkittu läheskään kattavasti. Kielitieteellistä, esim. sosiolingvististä tutkimusta voitaisiin varmasti tehdä lisää, minkä lisäksi erityisesti tyttöjen ja naisten parkour-harrastusta ei ole vielä juurikaan tutkittu, kenties siksi, että lajin harrastajista, kehittäjistä ja johtohahmoista suurin osa on miehiä. Sosiologeille, nuorisotutkijoille, liikunta-, kieli- ja kasvatustieteilijöille laji tarjoaa paljon potentiaalisia tutkimusaiheita. Toivottavasti tulevaisuudessa näemme lisää tutkimusta parkourista ja muistakin nousevista vaihtoehtolajeista.
Peitsa Suoniemi
Kirjoittaja on HuK ja englannin kielen opiskelija Jyväskylän yliopistosta
[ Toimitus: Kirjoittaja on HuK ja englantilaisen filologian opiskelija Jyväskylän yliopistosta korjattu muotoon englannin kielen opiskelija 1.12.2016 ]
Lähdeluettelo
Atkinson, M. (2009). Parkour, anarcho-environmentalism and poiesis. Journal of Sport & Social Issues. 33 (2), 169-194.
Blommaert, J. (2005). Discourse: a critical introduction. Cambridge: Cambridge University Press.
Harinen, P., Itkonen, H. ja Rautopuro, J. (2006). Asfalttiprinssit: Tutkimus skeittareista. Helsinki: Liikuntatieteellinen Seura.
Harinen, P., Liikanen, V., Rannikko, A., ja Torvinen, P., (toim.). (2015). Liikutukseen asti: Vaihtoehtoliikunta, nuoruus ja erottautumisen mieli. Jyväskylä: LIKES-tutkimuskeskus.
Leppänen S., Nikula, T. and Kääntä, L (toim.). (2008). Kolmas kotimainen: lähikuvia englannin käytöstä suomessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Mikola, E. (2003). ”Paras suomalainen lehti elossa oleville.” Maskuliinisuuden rakentuminen lautailulehti Flashbackissa. teoksessa
A. Jokinen (toim.), Yhdestä puusta – maskuliinisuuksien rakentuminen populaarikulttuureissa.
Pennycook, A. (2007). Global Englishes and transcultural flows. Abingdon: Routledge.
Pietikäinen, S. and Mäntynen, A. (2009). Kurssi kohti diskurssia. Tampere: Vastapaino.
Tani, S. and Ameel, L. (2015). Parkour ja kaupunkitilan haltuunotto. In P. Harinen, V. Liikanen, A. Rannikko ja P. Torvinen (toim.) Liikutukseen asti. Vaihtoehtoliikunta, nuoruus ja erottautumisen mieli. Jyväskylä: Liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiö-LIKES, 58-64.
Toriseva, M. (2008). “Svits bs flippi näistä tuplista, kelaa”. Suomen ja englannin kielen vaihtelun tehtävistä skeittiteksteissä. Teoksessa S. Leppänen, T. Nikula and L. Kääntä (toim.). Kolmas kotimainen: lähikuvia englannin käytöstä Suomessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 275-298.
Torvinen, P. and Harinen, P. (2015). Jotain vanhaa, jotain uutta – jotain yhteistä, jotain erilaista? Teoksessa P. Harinen, V. Liikanen, A. Rannikko ja P. Torvinen (toim.), Liikutukseen asti. Vaihtoehtoliikunta, nuoruus ja erottautumisen mieli. Jyväskylä: Liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiö-LIKES, 41-47.
Varonen, P. (2004). Parkour: nuoret liikkeellä. Painettu maisterintyö. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Welsch, W. (1999). Transculturality: the puzzling form of cultures today. In M. Featherstone and S. Lash (eds.) Spaces of culture: city, nation, world. (1999). London: Sage Publications Ltd, 194-213.
Wheaton, B. (2004). (toim.) Understanding Lifestyle Sports: consumption, identity and difference. Routledge.
Sampo Vaarakallio. Sydän kurkussa, sielu vastarinnassa. YLE 22.2.2016. Noudettu internetistä 28.10.2016. http://yle.fi/uutiset/3-8685077