David Harvey: Seventeen Contradictions And The End of Capitalism
Profile Books, Iso-Britannia 2014. 338 s.
David Harvey on eräs nykyajan tunnetuimmista ja siteeratuimmista yhteiskuntateoreetikoista. Harveyn vaikutus on ollut mittava useilla eri tieteenaloilla, kuten ihmismaantieteessä, antropologiassa ja sosiologiassa. Harveyn teoreettinen ajattelu on saanut paljon vaikutteita Karl Marxin tuotannosta ja myöhemmästä marxilaisesta perinteestä. Marxilainen ajatteluperinne on hyvin esillä myös Harveyn kolmisen vuotta sitten ilmestyneessä teoksessa Seventeen Contradictions and the End of Capitalism. Tässä kirjassa Harvey pyrkii analysoimaan kapitalistisen yhteiskunnan perustana olevaan pääomasuhteeseen sisältyviä ristiriitoja. Harveyn tarkoituksena on tarkastella sitä, miten pääoma yhteiskunnallisena suhteena toimii, mille ristiriidoille se perustuu ja millaisia jännitteitä se luo ja ylläpitää.
Harvey jakaa tarkastelemansa ristiriidat kolmeen ryhmään: perustaviin, liikkeessä oleviin ja vaarallisiin. Siinä missä perustavat ristiriidat ovat kapitalistisen järjestelmän toiminnan ennakkoehtoja, vaaralliset ristiriidat muodostavat uhan järjestelmän jatkuvuudelle. Toisaalta Harveyn mukaan juuri pääomasuhteen uusintamista uhkaavat ristiriidat avaavat samalla mahdollisuuksia yrityksille muuttaa järjestelmää ja mahdollisesti jopa korvata se toisenlaisella järjestelmällä. Näin Harveyn argumentaatiossa on läpi kirjan mukana myös hyvin humanistinen pohjavire: Parempi maailma on mahdollinen, jos ihmiset vain yhdessä kamppailevat muutoksen puolesta. Samalla nykyisen yhteiskunnan jännitteiden ja ristiriitojen tunteminen avaa konkreettisia mahdollisuuksia paremman maailman rakentamiselle.
Pääoman perustavat ristiriidat ovat Harveyn mukaan ristiriitoja, jotka ovat välttämättömiä pääoman toiminnalle sinänsä. Esimerkki tällaisista ristiriidoista on kapitalistisen tuotantotavan ytimessä oleva käyttöarvon ja vaihtoarvon välinen ristiriita. Kapitalistisessa yhteiskunnassa tuotantoa ohjaa pyrkimys tuottaa mahdollisimman paljon voittoa. Pääoman näkökulmasta tuotteiden vaihtoarvo on aina tärkeämpi kuin niiden käyttöarvo. Inhimillisten tarpeiden tyydyttäminen on toissijaista. Toisaalta samalla tarpeita pyritään keksimään jatkuvasti myös lisää. Historiallisesti kapitalistinen tuotantotapa onkin tuottanut paitsi valtavan tavarapaljouden, niin myös suuren joukon tarpeita joihin tämä tavarapaljous on olevinaan vastaus.
Marxin tavoin myös Harvey argumentoi sen puolesta, että pääoman hallitseman tuotantoprosessin sisäiset ristiriidat ovat kietoutuneet toisiinsa kiinteästi eikä niitä voida ratkaista toisistaan riippumatta. Esimerkiksi työn ja pääoman välinen ristiriita on kiinteässä yhteydessä siihen fetisismiin, jota tavaroiden hinnat yhteiskunnallisen työajan ilmentäjinä edustavat. Viime kädessä kapitalistinen tuotantotapa perustuu ideologiseen kuvitelmaan siitä, että inhimillisellä kyvyllä tehdä työtä olisi luonnostaan rahassa mitattava arvo. Kun työllä on työvoimana rahassa mitattava arvo, tulee kapitalistiselle tuotantotavalla ominainen rakenteellinen riisto mahdolliseksi. Tuotantoprosessissa tuotetun arvon ja työvoiman arvon välinen erotus, lisäarvo, jää kapitalistille.
Harvey jakaa marxilaisen yhteiskuntateorian perusnäkemyksen, jonka mukaan kapitalistisessa yhteiskunnassa tuotannon ja talouden toimintaa ohjaa pääoman pyrkimys loputtomaan kasvuun. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna kapitalistisen talousjärjestelmän tavoitteena on jatkuva pääoman itselisäys. Toisaalta työprosessissa anastettu lisäarvo voidaan muuttaa voitoksi vasta markkinoilla tapahtuvan kulutuksen kautta. Koska lisäarvon muuttaminen voitoksi edellyttää hyödykkeiden myyntiä, on markkinoille jatkuvasti työnnettävä uusia tuotteita. Samalla Harveyn mukaan juuri tässä saattaa myös piillä järjestelmän kriisiytymisen siemen. Jatkuva kasvu ja pääoman ”korkoa korolle”-vaatimus eivät lopulta toimi erityisen hyvin rajallisten resurssien maailmassa.
Toisaalta Harvey on myös skeptinen sen suhteen, kohtaako jatkuvaan kasvuun pyrkivä kapitalistinen tuotantotapa milloinkaan luonnon asettamia rajoja siinä mielessä kuin monet ympäristöajattelusta ammentavat kriitikot ovat perinteisesti argumentoineet. Pääoma on ennenkin selvinnyt elinympäristön tuhoutumisesta. Toisinaan elinympäristön tuhoaminen ja keinotekoisen niukkuuden luominen on jopa ollut pääoman intressien mukaista. Harvey myös huomauttaa, kuinka kapitalistinen tuotantotapa kykenee integroimaan luontoa kohtaan tunnetun huolen osaksi omaa arvonlisäyslogiikkaansa – esimerkiksi erilaiset ympäristöystävälliset tuotteet ovat kasvava markkina. Pikemminkin Harveyn mukaan ongelma on siinä, että kaikki asiat eivät helposti sovi tavaramuodon logiikkaan. Tämä on pääomalle todellinen ongelma, sillä kapitalistinen tuotantoprosessi ei kykene hyödyntämään luontoa muuten kuin pakottamalla luonnon omien kategorioidensa alaiseksi. Kaunis auringonlasku on pääomalle arvoton, jollei sitä voida valjastaa elämysmatkailun käyttöarvolupaukseksi. Juuri tästä syystä luonnon hyödykkeistäminen ja aitaaminen saavuttavat ennen pitkää rajansa. Kaikkea ei voi alistaa pääoman logiikalle.
Harveyn kirjan viimeinen teema koskee kysymystä pääomasuhteen hallitseman yhteiskunnan tuottamasta vieraantumisesta. Tämä on mielenkiintoinen valinta, sillä monissa akateemisissa marxilaisissa keskusteluissa vieraantumista on pidetty teoreettisesti vähemmän tärkeänä juonteena Marxin ajattelussa. Usein tehdään esimerkiksi jaottelu nuoren ja kypsän Marxin välille. Tässä jaottelussa nuoren Marxin kiinnostuksen kohteena oleva vieraantumista koskeva problematiikka nähdään toisarvoisena kypsän Marxin ekonomiakritiikin rinnalla. Harveyn kirja haastaa jo rakenteensa puolesta tällaisen jaottelun: Harvey lähtee tavallaan liikkeelle marxilaisesta ekonomiakritiikistä, mutta päätyy lopulta kehittelemään juuri vieraantumiseen liittyvää problematiikkaa. Tapahtuu siirtymä tuotantosuhteiden analyysistä konkreettisen ihmisyksilöön. Samalla Harvey hylkää näkemyksen, jonka mukaan kapitalismi ennen pitkää kaatuisi omiin sisäisiin jännitteisiinsä ja ristiriitoihinsa.
Harveyn mukaan kaikki riippuu ihmisistä itsestään. Hieman paradoksaalisesti Harveyn mukaan juuri pääomasuhteen tuottama vieraantuminen voi lopulta olla se korsi, joka katkaisee kamelin selän. Pääoma kykenee selättämään muut ristiriitansa, jopa luonnonympäristön radikaalin huonontumisen. Mutta jos ihmiset ryhtyvät aktiivisesti kyseenalaistamaan oman tilanteensa ja sen oikeutuksen, voi talousjärjestelmän ja samalla yhteiskunnan muuttaminen olla mahdollista. Toisaalta kriittinen lukija voisi sanoa, että Harveyn argumentointi saattaa juuri tässä olla heikoimmillaan. Pikemminkin vieraantuminen voi olla niin totaalista, ettei yksilö hahmota omaa tilannettaan eikä siksi myöskään kykene vaatimaan muutosta. Ja kuten viime vuosien poliittinen kehitys on osoittanut, muutoksen vaatiminen artikuloituu valitettavan usein oikeistopopulismin muodossa. Mutta juuri siksi yhteiskunnan rakenteiden lisäksi on otettava huomioon myös jaettujen merkitysten ja sosiaalisen toiminnan maailma.
Juuso Koponen
Kirjoittaja on VTM ja Sosiaali- ja kulttuuriantropologian jatko-opiskelija Helsingin yliopistosta