Teksti perustuu Lilja Tammisen ja Juuso Pesälän yhteiskirjoittamaan kirjaan “Olipa kerran työ – ihmisyys, hyvinvointivaltio ja yhteiskuntasopimus vähenevän työn digitaaliyhteiskunnassa”, joka tarkastelee käynnissä olevan digitaalisen murroksen seuraavan aallon yhteiskunnallisia seurauksia ja pyrkii löytämään reittejä, joiden avulla demokraattinen hyvinvointivaltio voisi mahdollisimman tehokkaasti kytkeytyä osaksi käynnissä olevaa kehitystä.
Koko historiansa ajan ihmiskunta on halunnut päästä eroon työstä. Suurimman osan tästä historiasta vapaa joutenolo ei kuitenkaan ole ollut mahdollista kuin pienehkölle eliitille. Enemmistölle ihmisistä raskas työ onkin ollut väistämätön kohtalo ja esimerkiksi juutalais-kristillisessä perinteessä sen katsotaan olevan Jumalan rangaistus syntiinlankeemuksesta –yhdessä synnytyskipujen kanssa.
Kun tämän pitää mielessä, nykyinen työn lisäämisestä käytävä keskustelu näyttäytyykin varsin erikoissa valossa. Sen mukaanhan keskeisin yhteiskunnallinen ongelmamme tällä hetkellä olisi se, että korkean yleisen elintason tuottamiseen tarvitaan jatkuvasti pienempi ihmistyöpanos. Ikään kuin pelkäisimme sitä, että saisimme vihdoin downshiftata.
Työstä vapautuminen (työttömyys) kuvataankin yhtenä suurimmista uhkista, jotka ihmiskunta on kohtaamassa 2100-vuosisadalla. Keskeiset työn katoamiseen liittyvät pelot ovat, että se romahduttaisi julkisen talouden, johtaisi kasvavaan eriarvoistumiseen ja suurten massojen köyhtymiseen. Jopa pelätään, että työttömyys romahduttaisi yleisen järjestyksen ja yhteiskuntamoraalin.
Onko työ todella vähenemässä?
Kehityksen yleislinja on jo pidemmän aikaa ollut, että erilaiset ihmisten tekemät fyysiset työt ovat korvautuneet koneiden tekemällä työllä. Jatkuva teknologian kehitys tarkoittaa sitä, että hyödykkeen valmistamiseen tarvitaan vähemmän työtä kuin aiemmin, eli tuottavuus kasvaa. Mikäli hyödykkeitä ei valmisteta kaiken aikaa samassa suhteessa enemmän, kokonaistuotannon valmistamiseen tarvitaan vähemmän työntekijöitä. Uutta nykyisessä kehityksessä on tällä hetkellä oikeastaan vain se, että sama kehitysprosessi on siirtymässä neuroverkkoihin perustuvan koneoppimisteknologian kautta myös muihin kuin fyysisesti raskaisiin, vaarallisiin tai mekaanista tarkkuutta vaativiin töihin.
Automaatioon liittyvä ns. teknologinen työttömyys on vanha käsite. Esimerkiksi jo 1770-luvulla brittiläinen talouskirjailija Thomas Mortimer puhui koneista, joiden on tarkoitus hävittää ihmistyö lähes kauttaaltaan. Karl Marx piti teknologista työttömyyttä lyhyen aikavälin kurjana kitkatyöttömyytenä kapitalistisessa taloudessa. Termin “teknologinen työttömyys” popularisoi John Maynard Keynes 1930-luvulla.
Aiempaan nähden nopean kehityksen 1900-luvulla teknologiset innovaatiot muuttivat erilaisten hyödykkeiden tuotantoprosesseja tavoilla, joissa moni työnkuva muuttui radikaalisti. Samaan aikaan kehittyneissä maissa ruoasta tuli hiljalleen vähemmän niukka resurssi ja yhä useampi pystyi järjestämään itselleen kohtuullisen materiaalisen hyvinvoinnin. J. M. Keynes ennusti vuonna 1930 esseessään Economic possibilities for our grandchildren, että laaja vähimmäistarpeiden tyydyttäminen teknologian avulla johtaisi sadan vuoden kuluessa työnteon tarpeen vähenemiseen ja että jo 1930-luvulla tuottavuuskasvulle löydettiin uusia keinoja nopeammin kuin keksittiin ihmisille uusia työtehtäviä. Keynesin näkökulmaan vaikutti tietenkin 1930-luvun suuri lama, josta länsimaat toipuivat.
Toistaiseksi Keynesin visio ei ole käynyt toteen. Tavallaan voisi sanoa, että tuottavuuskehityksen ongelma ratkaistiin fordismiksi kutsuttavalla yhteiskuntajärjestyksellä. Sen idea oli kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että teknologian kehityksen hedelmät ulosmitattiin suoraan lisääntyneenä tuotantona ja kulutuksena, ja työttömyysongelma voitiin näin kiertää. Kulutusyhteiskunta kuten me sen tänään tunnemme syntyi.
Fordismi ratkaisuna teknologiseen työttömyyteen on kuitenkin väliaikainen, sillä rajallinen planeettamme ei kestä jatkuvaa tuotannon kasvua ja siitä seuraavaa saastumisen ja luonnonvarojen kulutusta. Ilmastonmuutoksen torjumiseksi meidän pitäisi pikemminkin vähentää materiaalista tuotantoamme. Yhdessä teknologian jatkuvan kehityksen kanssa se tarkoittaa entistä vähemmän työpaikkoja – ainakin teollisia sellaisia. Kehittyneiden maiden ns. jälkiteollisessa yhteiskunnassa teollisten työpaikkojen on kuitenkin katsottu korvautuvan palvelualojen työpaikoilla ja palvelutyöstä erottuvalla ns. tietotyöllä.
Viime vuosina koneoppimisessa eli tekoälyssä tapahtuneet edistysaskeleet ovat kuitenkin johtamassa meitä siihen suuntaan, että myös palvelu- ja tietotyön tehtäviä tullaan lähitulevaisuudessa kasvavissa määrin automatisoimaan, eli palvelu- ja tietotyön ammattivalinnat eivät ole automaattinen suoja automaatiota vastaan. Samaan aikaan useat yksinkertaisempiinkin tietoteknisiin sovelluksiin perustuvat innovaatiot luovat murroksia vakiintuneille aloille. Tästä silmiemme edessä oleva esimerkki on vähittäiskaupan myymälätoiminnan vähittäinen siirtyminen internetiin; jäljelle myymälästä jää vain varasto. Tämän muutoksen seurauksena samojen tuotteiden toimittaminen kuluttajille vaatii murto-osan aiemmasta työvoimasta ja tuotteet edullistuvat.
Karkeasti tiivistäen voisi sanoa, että yksittäisen työtehtävän automatisaatiokehitykseen vaikuttaa kaksi tekijää. Ensimmäinen on se, kuinka suuri tehtävän automatisoinnista saatavissa oleva taloudellinen hyöty on. Toinen on se, kuinka vaikeaa kyseisen tehtävän automatisointi on. Esimerkiksi voimakkaassa kehityksessä oleva kulkuneuvojen ohjaamisen automatisoituminen liittyy ennen kaikkea ensimmäiseen tekijään, eli automatisoinnista olisi saatavissa valtavat taloudelliset hyödyt – ihmiskuljettajia kun on todella paljon, vaikka palkat olisivatkin matalia. Koneoppimisen kehitys 2010-luvulla on hiljalleen tehnyt automaation teknisesti mahdolliseksi, ja vaikka käyttökelpoisten sovellusten kehitystyö on vaivalloista ja kallista, se on katsottu sen arvoiseksi. Vastaavan tekniikan soveltaminen vaikkapa metron automatisaatioon on täysin mahdollista, mutta ei yhtä kannattavaa, koska siitä saatava taloudellinen hyöty on pienempi, koska metron kuljettajia on suhteessa niin vähän ja palkkojen osuus kulurakenteesta pienempi.
Koneoppimisessa on automatisaation näkökulmasta kyse siitä, että kykenemme kasvavissa määrin korvaamaan käsiemme voiman ja koordinaation lisäksi myös aivojen taitoja – ensin yksinkertaisia, sitten hieman edistyneempiä. Tämä tarkoittaa sitä, että myös monet keskiluokkaiset, pitkää koulutusta tai kokemusta vaatineet asiantuntijatyöt ovat tulossa automatisaation piiriin. Itse-asiassa näyttää siltä, että kaikkein voimakkaimman murroksen keskellä saattavat olla jotkut arvostetuimmat, perinteikkäät ammatit kuten lääkäri, lakimies, insinööri ja kauppatieteilijä. Näillä aloilla automatisoinnista on saatavissa suuria taloudellisia hyötyjä. Merkittäviltä osin nämä alat ovat arvostettuja juuri siksi, että ne ovat ihmisille hyvin vaikeita. Se, mikä on ihmiselle vaikeaa tai vaivalloista, on kuitenkin monessa tapauksessa koneelle varsin helppoa.
Yhtenä esimerkkinä toimii hyvin lääkärin työn yksi keskeinen osa, eli sairauden diagnosointi. Tehtävä on ihmiselle hyvin hankala, koska siinä pitää samanaikaisesti sovittaa yhteen suuri määrä potilaaseen liittyvää tietoa kaikkiin tunnettuihin sairauksiin liittyviin tietoihin ja osattava valita tilastollisten todennäköisyyksien perusteella mitä sairauksia potilaalla saattaisi olla. Koneelle tämän tyyppiset tehtävät eivät ole vaikeita, jos vain tarvittava informaatio on toimitettavissa sille strukturoidussa ja konekäsiteltävässä muodossa. Lisäksi on syytä huomata, että koko diagnoosien olemassaolo liittyy ihmisen tietojenkäsittelyn rajoituksiin. Diagnoosien tarkoitus on tiivistää potilaaseen liittyvää biokemiallista ja fysiologista tietoa ja näin helpottaa ihmisten välistä viestintää potilaan tilasta. Koneen näkökulmasta kirjojen määrittelemien diagnoosien asettaminen on tavallaan tarpeetonta informaation hukkaamista, ja paljon oleellisempaa on eräänlaisen tarkan teorian muodostaminen potilaan tilasta. Potilaan hoitoprosessia ohjaava kone pystyisi käyttämään kaiken aikaa kaikkea potilaasta saatavissa olevaa dataa sen arvioimiseen, mitä tulee tehdä juuri nyt ja mitä tietoa tulee hankkia lisää.
Hyväpalkkaisten ja arvostettujen ammattien joidenkin työtehtävien automatisoituminen olisi pääosin hyvä asia. Esimerkiksi lääkärin osaamisen asteittainen automatisaatio laskisi joidenkin lääketieteellisten palveluiden hintaa niin paljon, että ne olisi helppoa tarjota kaikille maailman ihmisille.
Silti, mikäli keskiluokkaiset työt teknologisten muutosten seurauksena kuitenkin vähenevät radikaalisti ja keskiluokka kokonaisuutena alkaa jakaantua hyvin pienipalkkaisiin ja hyvätuloisiin, voi tästä seurata ongelmia yhteiskuntien vakaudelle. Nykyisillä yhteiskunnan pohja-asetuksilla näyttää olevan käymässä niin, että kehitys suosii erittäin paljon niitä, joilla sattuu olemaan hallussaan pääomaa ja sopivaa osaamista sekä kykenevät sopeutumaan alati muuttuvaan toimintaympäristöön. Teknologisen työttömyyden yhteiskunnassa pelkkien tuloerojen kaventamisen sijaan olisi todennäköisesti järkevämpää tarkastella eroja pääomassa, jotka muodostuvat merkittävimmiksi luokkaerotekijöiksi. Jo nyt voisimme kohdistaa palkkojen verotusta tehokkaampaa verotusta esimerkiksi kiinteistöihin ja perintöihin. Tämä on kuitenkin osoittautunut poliittisesti vaikeaksi.
Viime kädessä koneoppimisteknologia on monimutkainen työkalu, eli se lisää niiden ihmisten kykyä operoida todellisuudessa, jotka osaavat kyseistä työkalua käyttää. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tällaisten ihmisten taloudellinen ja muu valta lisääntyy ennennäkemättömällä tavalla. Kun samaan aikaan tapahtunut kehitys on tehostanut ihmisten seuraamisen, kontrolloimisen ja manipuloinnin menetelmiä äärimmäiselle tasolle, niin on olemassa ilmeinen vaara, että muodostuu äärimmäisen tehokas ja totaalinen kontrolliyhteiskunta.
Toinen ilmeinen vaaranpaikka kehityksessä liittyy fordistiseen populismiin, jota tällä hetkellä suhteellisen tyylipuhtaasti näyttää edustavan USA:n nykyinen presidentti. Fordistisessa populismissa (teollisten) työpaikkojen vähenemiseen vastataan lisäämällä tuotan kuten ennenkin. Yksittäisen kansallisvaltion poliittisen päättäjän näkökulmasta tällainen politiikkaa vaikuttaa helposti erittäin houkuttelevalta, koska hyödyt (työpaikat ja talouskasvu) voi kuitata välittömästi itselle lisääntyneenä poliittisena kannatuksena, mutta laskun maksavat kaikki maailman ihmiset kollektiivisesti nopeammin etenevän ilmastonmuutoksen muodossa. On olemassa varsin ilmeinen vaara, että tämänkaltainen politiikka hidastaa globaaleja ilmastonmuutoksen vastaisia toimia niin paljon, että lopputulokset ovat katastrofaaliset. Silti tällaisen populismin teho on varsin ymmärrettävää.
Työttömältä ei puutu vaiva, vaan toimeentulo
Nyky-yhteiskunnissa työttömyyden kasvu aiheuttaa köyhyyden lisääntymistä. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti johdu työn vähenemisestä, vaan niistä rakenteista, joilla jaamme resursseja ja valtaa yhteiskunnassa. Vaivaa näkemällä ihminen on historiassa voinut pyytää osan päivän päätteeksi yhteisöllisesti valmistettavasta ruokapadasta. Parhaassa asemassa olevat yhteisön jäsenet ovat selvinneet pienemmällä vaivannäöllä. Paljon työtä tekevät ovat perinteisesti olleet kaikkein vähiten arvostettuja ja köyhimpiä.
Kun automaatiokehitys tuo mukanaan suuren vaurauden yhteiskunnille, mutta jättää jotkut työttömiksi (ainakin inhimillisen työehtolainsäädännön vallitessa), on vain perverssiä moralismia yrittää keksimällä keksiä heille vaivaa, josta suoriutua. Köyhältä ei puutu vaiva, vaan toimeentulo. Siksi automaatiokehityksen mukanaan tuoma vauraus tulisikin nähdä keinona ratkaista köyhyys jollakin perustulon kaltaisella ratkaisulla – ja mahdollistaa yksilöille kyky parantaa asemaansa muillakin keinoin kuin perinteisellä palkkatyöllä, mikäli se ei yksilölle syystä tai toisesta sovi. Monet kirjailijat, keksijät, tutkijat, taiteilijat, startup-yrittäjät ynnä muut toimivat jo nyt näin; he ottavat riskejä yrittäessään luoda aineetonta pääomaa.
Silti kun työttömyyden synnyttämien ongelmien ratkaisuksi esitetään perustuloa tai muita vastaavia rakenteita, joilla työtä vailla olevat voisivat elää säällistä ja kenties luovaa elämää, tällaiset ratkaisut tuomitaan usein moraalittomina. Monet katsovat työn olevan itseisarvoisesti tärkeää, ja että turhaakin vaivannäköä tulisi edellyttää ihmiseltä, joka elää muiden kustannuksella. Saman argumentin toinen puoli on usein poliittisessa keskustelussa esitetty pelko: miksi kukaan enää tekisi töitä, jos ilmankin tulee toimeen?
Se, että ihmisten ei ole pakko tehdä työtä johtaakin vääjäämättä siihen, että työnteosta on tehtävä nykyistä palkitsevampaa ja mielekkäämpää jos haluaa sitouttaa ihmisiä siihen. Tässä mielessä vasta-argumentit pitävät paikkansa. Suorittavia “paskaduuneja” täytyisi muuttaa mielekkäämmiksi ja/tai niistä olisi maksettava parempaa palkkaa. Tämä on välitön ongelma yksittäisille ammattialoille ja työnantajille, millä osa vastustuksesta selittynee. Ehkä ongelma ratkeaa työnantajien kannalta osin sekin lopulta automaatiolla.
Viime kädessä kyse on siitä, että monen suorittavan työn automatisoituminen ja perustulon kaltaiset perusturvarakenteet pakottavat työnantajat kehittämään toimintaansa työntekijät paremmin huomioon ottavaksi; kun ihminen ei ole palkkatyöstä riippuvainen henkensä pitimiksi, häntä täytyy houkutella lisäansioilla. Vastaavanlainen ilmiö on jo havaittavissa korkean tuottavuuden hyväpalkkaisissa asiantuntijatyöpaikoissa, joissa panostetaan erittäin paljon viihtyvyyteen ja työntekijöiden yhteishenkeen. Se, että työnantajan kannattaa näin tehdä perustuu siihen, että näillä aloilla työnantajat kilpailevat työntekijöiden erikoistuneesta osaamisesta ja ovat havainneet näiden keinojen olevan tietyn palkkatason jälkeen huomattavasti rahallisia lisäbonuksia parempia keinoja sitouttaa ja palkita työntekijöitä. Terveydenhoitoalalla monet lääkärit taas tekevät tietyn ansiotason jälkeen mieluummin lyhyempää työpäivää kuin tienaavat enemmän rahaa.
Automaatio tulee mitä todennäköisimmin laskemaan kaikkien sellaisten asioiden hintaa, jotka on mahdollista automatisoida. Käytännössä tämä kehitys johtaa siihen, että monien perustarpeiden turvaaminen väestölle muuttuu suhteessa yhä edullisemmaksi – perustuloon perustuva minimiturva voisi siis automaation myötä suoraan edullistua. Toisaalta on myös sellaisia perustarpeita, joiden tyydyttämisessä automaatiosta ei lähiaikoina tule olemaan suurta apua, ja näiden hinta voi ainakin väliaikaisesti suorastaan nousta.
Julkisen talouden ongelma
Työttömyyden julkista taloutta rasittava vaikutus on ongelma nykytilanteessa, jossa merkittävä osa verotuloista kerätään eri tavoin palkkatyöstä. Perinteisen palkkatyön vähetessä olisi kuitenkin loogista, että työn verotusta asteittain laskettaisiin ja vastaavasti pääoman, raaka-aineiden ja erilaisten informaatioajan luonnollisten monopolien voittojen verottamista lisätään. Tällöin palkkatyön vähenemisen synnyttämä “ongelma” olisi julkisen talouden näkökulmasta täysin hallittavissa. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että hyvinvointivaltioiden kestävyyttä uhkaa nyt ja tulevaisuudessa kasvavat terveydenhuoltomenot, eläkekustannukset ja toisaalta globaali veronkierto.
Siinä missä teknologian kehittyminen usein johtaa automaatioon ja sitä kautta edullisempiin hyödykkeisiin, terveysteknologian kehittyminen tunnistamaan jatkuvasti uusia sairauksia ja hoitomuotoja tulee nostamaan terveydenhuoltoon liittyviä kustannuksia. Samalla se entiseen tapaan nostaa ihmisten elinikää, muokaten väestöpyramidia pylväsmäiseksi ja kasvattaen eläkkeellä olevien suhteellista määrää. Työikäisen väestön suhteellinen väheneminen julkisten menojen jatkuvasti kasvaessa muodostaa erittäin hankalan yhtälön julkiselle taloudelle.
Talouden globaali verkottuminen ja siihen liittyvä veronkierto on julkisen talouden kannalta ongelma, jota mikään yksittäinen maa ei pysty yksin ratkaisemaan. Tilanteessa, jossa verotuksen painopistettä pitäisi siirtää pääoman suuntaan, veronkierron ongelma saattaa helposti pahentua entisestään. Pääoma on kasvavissa määrin aineetonta ja siksi helposti “liikuteltavaa” eikä sidottua tiettyyn toimipaikkaan.
Merkittävän poikkeuksen liikuteltavaan muodostavat täysin paikkaansa sidotut kiinteistöt. Erityisesti Suomessa kiinteistöjä ei ole ollut tapana merkittävästi verottaa, vaikka palvelu- ja tietotyön sektoreiden huomattava kasvu työllistäjinä on johtanut kaupungistumiseen, joka tuottaa kiinteistönomistajille ansiottomia ns. Windfall-voittoja maan arvon noustessa. Suurkaupunkien asuntomarkkinoilla vuokranantajat voivat käytännössä nostaa vuokria aina, kun väestön ansiotaso nousee. Tätä voisi pitää markkinoiden toiminnan kannalta epätehokkaana kuppaamisrakenteena, jota sietäisikin verottaa ansiotyön sijaan.
Miten eteen päin?
Todennäköisesti surkuhupaisin negatiivisen poliittisen kehityksen skenaario nykyisessä kehityskulussa liittyy kouristuksenomaiseen työinstituutioon takertumiseen. Tätä takertumista edustavat ratkaisut, joissa alamme keksiä erilaista pakkopuuhasteltavaa ihmisille, jotka eivät kykene sijoittumaan työmarkkinoille. Tällöin paitsi tuhlataan ihmisten aikaa ja julkisia varoja myös heikennetään ihmisten mahdollisuuksia löytää itselleen muuhun kuin työajan vaihdantaan perustuva mielekäs paikka muuttuneessa yhteiskunnassa.
Vahingollista tämän tapainen yhteiskuntapolitiikka on etenkin siksi, että se on eräänlaista käänteistä koulutusta, eli se vähentää yhteiskunnan yleistä luovaa ja kehittävää potentiaalia, sillä viime kädessä edessä oleva positiivinen kehitys vaatii, että meidän on opittava (uudelleen) nauttimaan ja arvostamaan luovaa joutenoloa edistyksen keskeisenä elementtinä. Se on se luonnollinen tila, jota kohti homo civilis on aina hakeutunut, kun sillä on ollut siihen mahdollisuus.
Juuso Pesälä, kirjoittaja on psykologi (PsM), taloustieteilijä ja energiatehokkuusalan yrittäjä &
Lilja Tamminen, kirjoittaja on BBA (tietojenkäsittely) ja digitalisaatiotutkija
